Etävaari hommissa

Tarjosin apua. En ollut oikein varma, mihin ryhdyin. Tokaluokkalainen lapsenlapseni aloitti olosuhteiden pakosta kotiopiskelun ja ilmoittauduin tukemaan häntä kotoani käsin etäyhteydellä. Hänen vanhempansa tekevät etätöitä ja huolehtivat samalla viisihenkisestä perheestään.

Aloitimme puolitoista viikkoa sitten. Sain vanhemmilta etukäteen opettajan lähettämän Wilma-viestin, mitä seuraavana päivänä olisi hyvä saada aikaan. Ensimmäisenä kiinnittyi huomio viestin sanamuotoihin. Viestissä kaikin tavoin vältettiin antamasta kuvaa, että kyseiset tehtävät olisi pakko tehdä. Se tuntui hyvältä, sillä aavistan, että monet vanhemmat saattavat olla todella kovilla huolehtiessaan omasta työstään ja samalla perheestään koko päivän ajan. Ope selvästi näytti huomioivan tämän.

Mietin, että olenko nyt ryhtymässä etäopettajaksi. Nopeasti tulin siihen tulokseen, että en. Lapsellahan on opettaja, joka antaa tehtäviä ja seuraa etenemistä. Päätin ryhtyä jonkinlaiseksi oppimisen ohjaajaksi. Wilma-viestissä kerrottiin tarpeelliset oppikirjojen sivut ja annettiin linkki pilvipalveluun, josta mm. matematiikan tehtävät ja niiden vastaukset löytyivät. Päätin tehdä open viestin pohjalta lukujärjestyksen seuraavaksi päiväksi.

Seuraavana aamuna lähetin jännittyneenä videoneuvottelukutsun vanhempien sähköpostiin. Saimme ensimmäisen yhteyden aikaan aika lailla sovitusti klo 10. Äänikin rupesi kuulumaan, kun huomasin laittaa kuulokkeet päähäni. Kuvaan ilmestyi syvään haukotteleva, hieman hymyilevä tyttö, ja vanhemmat varovasti siirtyivät syrjemmälle.

Sitten se alkoi. Jaoin näytölläni opettajan lapselle suunnatun viestin ja annoin hänen lukea sen rauhassa. Sitten odotin… ja odotin. Lopulta kävi ilmi, että hän oli lukenut viestin aikoja sitten, mutta en ollut hoksannut sopia mitään merkkiä loppuun pääsemisestä. Nauroimme sopiessamme merkkejä erilaisiin tarkoituksiin. Päädyimme käsimerkkeihin, minkä jälkeen tämäkin sujui jatkossa paremmin. Sitten jaoin hänen näytölleen lukujärjestyksen, sen, jonka olin edellisenä iltana tehnyt. Se sai hyväksynnän ilman muutoksia. Tai, en ole ihan varma, tulinko edes kysyneeksi muutostarpeita. Ehkä tokaluokkalaisen kanssa ei kannata ruveta liikaa neuvottelemaan.

Matikka meni loistavasti. Oli palkitsevaa huomata oivaltamisen ilmeitä ja onnistumisen hymyjä. Saattoi ehkä vähän häiritä keskittymistä, kun vaarin iso naama näkyi hänen näytöllään seuraamassa työskentelyä. Aika nopeasti älysin lopettaa näytöltä tuijottamisen ja ruveta lukemaan kirjaa. Vain välillä vilkaisin, onko homma vielä meneillään. Sitten tarkistimme tehtävät. Olin merkannut lukujärjestykseen ylimääräiset taituritehtävätkin. Ne sujuivat siihen asti, kunnes hän kysyi neuvoa. Yhtäkkiä edessäni oli ongelmanratkaisutehtävä, jonka ratkaisusta en osannut heti antaa minkäänlaista vinkkiä. ”Öh”, sanoin vähemmän fiksusti, mutta sitten kokosin itseni. Lupasin lähettää illemmalla pari vinkkiä, kuinka hän voisi lähestyä asiaa. Huh, pyyhin hikeä. Sitten näin taas syviä haukotuksia, mutta myös hymyjä. Tuli mieleeni, että koulussahan muistaakseni pidettiin silloin tällöin välitunteja. Ehkäpä olisi tauon paikka.

Vartin päästä jatkettiin. Open viestissä sanottiin, että tee tehtäväkirjasta sivut 50 ja 51. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä tehtäväkirja ja mikä aine, mutta rohkeasti sanoin, että nyt tehtäväkirja esiin ja tee sieltä sivut 50 ja 51. Hämmästyksekseni alkoi tapahtua ja sekin homma tuli tehdyksi. Pyydettyäni näyttämään tulosta näin välillä kirjan ja välillä hymyilevät kasvot. Sen verran ehdin kirjasta nähdä, että äikän tehtävät oli nyt tehty. Myöhemmin kirjat ja vihot rupesivat pysymään niin paljon paikoillaan kameran edessä, että saatoin nähdä tekstit ja välillä myös pyytää miettimään jotain kohtaa uudelleen.

Huomasin vähitellen, että homman idea voisi olla rytmittää open päivittäisessä viestissä olevat asiat sopivaksi lukujärjestykseksi. Hyväksi työskentelyjakson pituudeksi alkoi muodostua noin puoli tuntia, jonka jälkeen kannatti pitää vähintään 10 minuutin tauko. Ruokatauko luonnollisesti pitempi. Ilokseni huomasin myös, että tokaluokkalainen osaa olla täsmällinen. Kun sovittiin, että palataan välitunnilta tai itsenäisistä tehtävistä vaikka klo 11.50, päästiin jatkamaan juuri silloin.

Olemme tehneet kaikenlaista sellaista hauskaa, mikä ei heti ensimmäisenä etätyöskentelyssä tule mieleen. Rakensimme molemmat paperilennokit ja pidimme niillä pituuskisan,  matikassa kun piti mitata erilaisia asioita. Kuntopiiri sujui etänä hyvin, samoin videoiden katsominen. Jaetulla näytöllä pystyy helposti seuraamaan työskentelyä erilaisissa verkkoympäristöissä ja samalla juttelemaan siellä näkyvistä asioista. Suorastaan kateellisena olen myös päässyt tutustumaan open linkittämiin video-oppimateriaaleihin. Yksi suosikeistani on tämä Katti konsertissa: https://areena.yle.fi/1-50369349

Kunnioitus opettajan työtä kohtaan on jatkuvasti lisääntynyt. Oli myös hienoa nähdä, kuinka merkittävää lapselle oli nähdä oman open lukevan kirjaa videolla.

Voimia ja jaksamista kaikki opet! Olette tärkeitä!

Ja sinä, joka haluat tietää tämän tyyppisestä etäohjauksesta lisää, kysy rohkeasti, vaikka kommenttikentässä! Kerron ja autan mielelläni niin paljon kuin suinkin ehdin. Onnistumisen hymyn näkeminen vastaa vähintään neljäsosaa halauksesta ja niitä saattaa nähdä useita!

Vanhemmuus – kolme tärkeää osaamisen aluetta

Vanhemmuus

Mistä hyvä vanhemmuus koostuu? Voisivatko sen kolme tärkeää osaamisen aluetta olla ajatteleminen, kohtaaminen ja valmentaminen?

Ajattelumme lapsesta heijastuu käytökseemme tavalla, jota emme helposti itse huomaa. Lisäksi ajatuksemme itsestämme näkyvät ja toimivat mallina. Ajattelu ohjaa myös havaintojamme, mistä syystä saatamme huomaamatta ajautua tarpeettoman negatiivisten asioiden valtaan huomaamatta sitä hyvää, minkä päälle voimme tukeamme ruveta rakentamaan. Hyvä vanhemmuus näyttäisi siksi edellyttävän, että kiinnitämme huomiota tapaamme ajatella.

Kohtaamisessa olemme läsnä. Vanhemmuus on silloin kuuntelemista, kysymistä ja yrittämistä ymmärtää. Yrittämistä ymmärtää lapsen tapaa ajatella asioista, olipa hän sitten juuri oppinut puhumaan tai selittää ratkaisuaan lukion fysiikan ongelmaan. Lapsi tulee nähdyksi omana itsenään, eikä hänen tarvitse tuntea painetta olla mitään muuta. Kun kohtaaminen on kunnossa, hän pystyy näkemään myös vanhempien näkökulman asioihin ja hyväksymään helpommin myös sellaiset, esimerkiksi rajoihin liittyvät asiat, mitkä eivät ole neuvoteltavissa.

Valmentamisella tarkoitan tässä kaikkea lapsen oppimiseen tähtäävää toimintaa. Siihen sisältyy myös opettamista, sellaisten perustaitojen, -tietojen ja -käsitteiden opettamista, jotka lapsi tarvitsee osatakseen toimia itsenäisesti. Erityisesti valmentaminen on kuitenkin tukea itsenäiseen oppimiseen. Valmentava vanhemmuus on myös rajojen asettamista. Vaikka rajat usein tuovat mielipahaa lapselle, ne kuitenkin luovat turvallisuutta ja vähentävät lapsen kokemaa stressiä. Rajat luonnollisesti koko ajan laajenevat kasvun myötä. Samoin yksityiskohtainen opettaminen vähenee ja itseohjautuvan toiminnan tukeminen kasvaa. Lapsen oma vastuu toiminnastaan lisääntyy.

Hyvä vanhemmuus taitaa olla myös itsestä ja omasta jaksamisesta huolehtimista. Ehkä tämä on jopa kaiken edellä kuvatun perustana.

Unohdinko jotain oleellista, vai olisivatko menestyksellisen vanhemmuuden tärkeät isot alueet tässä? Mitä haluaisit lisätä tai kommentoida?

Vanhemmuus

Miksi verkkovalmennus?

Tästä se alkoi. Reilut kuusi vuotta sitten tein ensimmäisen vanhemmille suunnatun videon silloisella kännykälläni iPhone 4:llä. En enää muista kuinka monta ottoa tein, mutta uuvuttuani tekemiseen lopputulos näytti tällaiselta:

Se muuten, mitä opettajista tuossa lopussa mainitsen – kuudenkin vuoden jälkeen olen täysin samaa mieltä.

Erilaista itse tehtyä materiaalia on tuon videon jälkeen kertynyt paljon. Lyhyitä some-viestejä, kirjoja, sarjakuvastrippejä, videoita ja esityskalvoja. Alan kirjallisuuttakin on tullut hankittua melkoinen pino, jopa luettukin niistä suurin osa. Olen myös kohdannut satoja, ehkä tuhansia vanhempia, eniten koulujen vanhempainilloissa.

Kaiken tuon pohjalta on jo pidemmän aikaa tuntunut, että koululaisten vanhempien pitäisi saada tukea nykyistä helpommin. He elävät kiireistä elämänvaihetta ja siksi tukea saisi olla saatavissa ajasta ja paikasta riippumatta. Sen pitäisi lisäksi olla henkilökohtaista, sillä lapset, aikuiset, perheet ja tilanteet ovat kaikki erilaisia. Yleiset ohjeet harvoin sopivat juuri omaan tilanteeseen. Tärkeää on myös muistaa, ettei kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää tilannetta sillä syvyydellä, mitä vanhemmat itse. Siksi ratkaisun avaimet ovat eniten vanhemmilla itsellään.

Pidän ajatuksesta, että tuo ulkopuolinen – valmentaja – ikäänkuin valaisee taskulampulla sellaisiin suuntiin, missä niitä avaimenreikiä saattaisi olla. Tarinat, kuten tuossa videossa, ovat yksi valaisun kohde. Ne sisältävät tunteita ja viestivät arvoista, mikä innostaa pohtimaan juuri siihen tilanteeseen liittyviä vaikutusmekanismeja. Nämä yleensä automaattisesti peilautuvat omaan tilanteeseen. Muita valaisun kohteita ovat vaikutusmekanismeja selittävät teoriat. Ne ovat yllättävän usein tyyppiä ”kuinka en tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi”, eli tuntuvat itsestäänselviltä, kun ne on ensin jotain kautta hoksannut. Toisinaan ne ovat ristiriidassa oman ajattelun kanssa, mikä saa aikaan hyödyllistä pohdintaa.

Viime keväänä lähdimme kokeilemaan näiden ajatusten toteuttamista normaalia henkilökohtaisemmalla verkkovalmennuksella. Palaute oli rohkaisevaa. Eräs osallistuja mm. totesi: ”Kun osallistuu tähän, pakottaa itsensä pysähtymään asian äärelle, miettimään ja pohtimaan, pusertamaan itsestään vastauksia kysymyksiin. Tätä ei tulisi ihan itsekseen tehtyä kovin tehokkaasti, vaikka esim. perehtyisikin alan kirjallisuuteen tms. (mitä en ole tehnyt).”

Kesällä Porstua, sosiaalialan yrittäjien yhteisö, tuli mukaan vahvistamaan suunnittelua. Se toi tekemiseen todella vankkaa neuropsykiatrista, erityiseen tukeen liittyvää asiantuntemusta. Juuri nyt olemme yhdessä viimeistelemässä uudistettua koululaisten vanhempien verkkovalmennusta. Se lähtee entistäkin enemmän osallistujan omasta tilanteesta. Valmennusympäristö on viimeistä silausta vaille valmis ja oman valmennuksen pääsee aloittamaan jo elokuun puolella.

Ja vielä ne tärkeimmät syyt, miksi olemme verkkovalmennuksestamme niin innoissamme:

Kuka tahansa vanhempi

  • pääsee nopeasti liikkeelle, ehkä jo saman päivän aikana
  • pääsee heti purkamaan omaa tilannettaan
  • saa juuri omaan tilanteeseen liittyvää helppolukuista aineistoa, tehtäviä ja kysymyksiä
  • voi edetä juuri itselleen sopivina aikoina missä vain, mistä verkkoyhteys löytyy
  • pystyy miettimään vastauksia kysymyksiin ja tehtäviin kaikessa rauhassa
  • voi kysyä juuri silloin, kun kysymys sattuu juolahtamaan mieleen
  • löytää kaiken aineiston yhdestä paikasta ja voi lukea sitä helposti tietokoneella, tabletilla tai kännykällä

Tervetuloa valmennukseen! Esitteen siitä löydät tästä. Valmennukset alkavat 28.8.2019

Elämä on ongelmien ratkaisemista

Luin poikkeuksellisen kirjan: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan (kirjoittanut Mark Manson). Aluksi luulin otsikon kannustavan välinpitämättömyyteen, mutta kysymys olikin oikeista asioista välittämisestä. Runsas kirosanojen määrä hiukan hämmensi, mutta suorasukaiseen tyyliin alkoi vähitellen tottua, se jopa välillä nauratti. Rempseän kielenkäytön takaa alkoi nopeasti paljastua viisautta, keinoja auttaa kestämään vastoinkäymisiä ja valitsemaan, mikä on tärkeää ja mikä ei. Seuraavassa joitakin kirjasta syntyneitä ajatuksia, etupäässä meille vanhemmille, mutta muistaen kuitenkin, että kaikki meissä väistämättä heijastuu myös lapsiimme.

Elämä on täynnä paradokseja. Se mikä aiheuttaa hyvää oloa, aiheuttaa myös huonoa oloa. Sen, minkä saamme, myös menetämme. Kun menetämme jotakin, myös saamme jotakin. Epäonneen liittyy myös onnea. Elämä näyttää erilaiselta eri näkökulmista. Se on aaltoliikettä ja jatkuvaa ongelmanratkaisua.

Jotkut ongelmat ovat kiinnostavia ja jopa hauskoja, toiset taas ikävämpiä. Olivatpa ne minkälaisia tahansa, ongelmiin liittyy kaikenlaisia tunteita. Voisimme ehkä useammin pysähtyä tunnistamaan niitä, miettimään, mistä ne johtuvat ja minkälaisiin arvoihin ne perustuvat. Arvot eivät ole kiveen hakattuja ja niitä voi muuttaa, jolloin myös näkökulma ongelmaan muuttuu. Erityisesti kannattaa pohtia arvoja uudelleen, jos huomaa niiden perustuvan pelkkään nautintoon (helppo tapa turruttaa ikäviä tunteita), aineellisiin saavutuksiin (saattaa syrjäyttää rehellisyyttä ja myötätuntoa), pakkoon olla oikeassa (aiheuttaa hankalia tilanteita, koska ihmisyyteen kuuluu jatkuva väärässä oleminen) tai vimmaiseen myönteisyyteen (kielteisten tunteiden kiistäminen pitkittää ongelmia niiden ratkaisemisen sijaan).

Ongelmanratkaisu

Onnellisuus kumpuaa ongelmien ratkaisemisesta, sekä hauskojen että ikävämpien. Epäonnistumiset kuuluvat asiaan. Ne opettavat ja ovat siksi myös edellytys lapsen ja nuoren kasvamiseksi tasapainoiseksi aikuiseksi. Epäonnistumista kuitenkin pelätään tarpeettoman paljon. Koulu vaikuttaa siihen omalta osaltaan, koska se kannustaa opetetulla tavalla tekemiseen, ”tekemiseen oikein”. Toinen merkittävä tekijä on ns. ”curling-vanhemmuus”, jossa omalla puuttumisella kaikin tavoin estetään lapsia tekemästä virheitä. Vanhemmat saattavat jopa ottaa asiakseen ratkaista kaikki lapsensa ongelmat. Lapsi tällöin oppii uskomaan, että vastuu hänen ongelmistaan on aina jollakulla toisella.

William James kirjoitti aikoinaan päiväkirjaansa aikovansa uskoa seuraavan vuoden ajan, että hän itse on vastuussa elämänsä kaikista käänteistä, olisivat ne mitä tahansa. Tuon sanotaan auttaneen hänet ylös masennuksesta ja muuttaneen hänen elämänsä.

Olisikohan yleisemminkin niin, että henkinen kasvu lähtee tästä oivalluksesta: jokainen on itse vastuussa kaikesta elämässään tapahtuvasta olosuhteisiin katsomatta. Tapahtumiin ja olosuhteisiin ei aina itse pysty vaikuttamaan, mutta omassa vallassa on kuitenkin aina se, miten olosuhteisiin reagoi.

Parhainta kesää!

Ongelmanratkaisukeinoja