Onko lahjakkuus tärkeämpää kuin motivaatio – vai päinvastoin?

Adam Grant kertoo kirjassaan Give and take (2013) tutkimuksesta, johon osallistui maailman parhaita muusikoita, tieteenharjoittajia ja urheilijoita. Haastatellessaan eturivin pianisteja tutkijat huomasivat hämmästyksekseen, että suurimmalla osalla näistä huippumuusikoista oli ollut alkuvaiheessa melko vaatimaton lahjakkuuden taso. He kyllä erottuivat perheessä ja lähinaapurustossa, mutta eivät nousseet esiin paikallisella, alueellisella tai kansallisella tasolla.

Toinen hämmästyksen aihe tutkijoille oli, että näiden huippupianistien ensimmäinen opettaja oli tyypillisesti aivan tavallisen tuntuinen naapuruston musiikinopettaja. Pianistit eivät siis olleet huippulahjakkaita eivätkä päässeet heti huippuopettajien ohjattaviksi, mutta kehittyivät silti ajan kuluessa maailman parhaiksi pianisteiksi. Miksi?

Se, missä nämä pianistit erosivat muista, oli harjoittelun määrä. He olivat motivoituneita harjoittelemaan huomattavasti muita enemmän. Kävi ilmi, että näiden huippujen ensimmäiset opettajat olivat välittäviä, ystävällisiä ja kärsivällisiä ja saivat musiikin tuntumaan mielenkiintoiselta ja hauskalta. Muusikonalut saivat hyvin positiivisia kokemuksia ensimmäisistä tunneistaan, mistä syntyi halu oppia enemmän ja alkukimmoke tiiviiseen harjoitteluun. Oppilaat saivat tutkia erilaisia mahdollisuuksia ja kokea kaikenlaisia musiikillisia aktiviteetteja ennemmin kuin altistua ”oikein tai väärin” tai ”hyvä tai huono” -kommenttien vaikutuksille.

Tämä antaa vahvistusta sille, ettemme me vanhemmat turhaan houkuttele lapsiamme ”löytöretkille” uusiin maailmoihin, vaikkapa museoihin, taidenäyttelyihin, konsertteihin, kylätapahtumiin, elokuviin tai kirjastoihin. Kun annamme heidän kaikessa rauhassa nähdä, tutkia ja kokeilla erilaisia asioita, luomme heille mahdollisuuksia innostua johonkin syvemmin.

Kehittymisessä luontainen lahjakkuus tietysti auttaa, ja harrastuksen tai ammatin vaatimien perusedellytysten tulee täyttyä. Tuon alkutason ei kuitenkaan tarvitse olla kovin korkea edes huipputasolle pyrittäessä. Motivaatio ja innostus rupeavat äkkiä merkitsemään lahjakkuutta enemmän. Ja kun motivaatio syttyy, alkaa näkyä määrätietoisuutta, periksiantamattomuutta ja sisua kohti jotakin pidemmän tähtäimen tavoitetta.

Osaajaksi tulemiseen alalla kuin alalla tarvitaan ripaus lahjakkuutta, mutta ehkä huomattavasti vähemmän, kuin yleisesti kuvittelemme. Innostus ja motivaatio itsensä kehittämiseen harjoittelemalla taitaa sittenkin olla lahjakkuutta tärkeämpi tekijä.


Opi tukemaan motivaatiota

 

Itsesäätelyn tärkeä taito

Lapsuudessa osoitettu itsesäätelyn taito näyttää ennustavan jopa älykkyysosamäärää paremmin tulevaa opiskelumenestystä (Baumeister & Tierney, 2011). Itsesäätelyn taitoa voi kuvata myös itsehillinnällä ja tahdonvoimalla: se auttaa suuntaamaan omaa toimintaa ennalta ajateltujen tavoitteiden mukaisesti huolimatta erilaisista ympärillä olevista houkutuksista. Se auttaa kestämään kipua, painetta ja pettymyksiä, hillitsemään suuttumusta ja käsittelemään hankalia tunteita. Hyödyllinen taito siis jokaiselle ihmiselle.

Joskus lapset hämmästyttävät meidät vanhemmat, kun saavat rauhassa pohtia järkevää tapaa toimia:

Itsesäätely
(Kirjasta Jäntti & Hirvonen (2016) Murkkumotivaation avaimet)

Mutta mistä Tatu (kuvassa) on tuon kyvyn saanut? Mitä hänelle on tapahtunut ja mitä on tehtävissä, jos tuollaista kykyä ei lainkaan rupea näkymään? Kuinka voimme vanhempina parhaiten tukea itsesäätelykyvyn kehittymistä?

Mennään hetkeksi varhaisempaan lapsuuteen, jossa vanhemmat tyypillisesti ohjaavat lasta huomattavasti vahvemmin kuin esimerkiksi murrosiässä. Keijo Tahkokallio sanoo kirjassaan Uskalla olla lapsellesi aikuinen: ”Kun opetamme lasta odottamaan vuoroaan, siirtämään saatavilla olevaa mielihyvää tuonnemmaksi, korjaamaan jälkensä, menemään ajoissa nukkumaan, hillitsemään suuttumustaan ja monia muita samankaltaisia asioita, lapsi joutuu konkreettisesti tekemisiin stressireaktionsa kanssa. Opettamisen onnistuminen edellyttää tukea aikuiselta, joka osaa epäröimättä asettaa nämä reunaehdot ja kannustaa lasta sietämään tehtävien nostattamat tunteet. Välttämätön edellytys tälle on, että aikuinen itse kestää lapsen tunteet ja myös syytökset, joita hän saa kuulla.” Aikuisen käyttäytyminen aiheuttaa lapselle erilaisia tunteita ja sopeuttaa häntä sillä tavoin ympäristöön ja siinä vallitsevaan kulttuuriin. Jos yritämme toimia aina lapsen tahdon mukaisesti, hänen sosiaaliset taitonsa eivät kehity. Tarvitaan myös sopivassa määrin sopeutumisesta aiheutuvaa stressiä, jotta itsesäätelyn kehittymisessä päästään alkuun.

Entä kouluiässä, kuinka itsesäätelyn taidon kehittymisen voisi silloin parhaiten varmistaa? Lotta Uusitalo-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen toteavat kirjassaan Huomaa hyvä!, että itsesäätely on enemmän kuin tottelevaisuus tai sääntöjen noudattaminen. He sanovat: ”Itsesäätely määrää oppijan kyvyn asettaa tavoitteita, arvioida omaa suoriutumistaan tehtävistä ja valita eri oppimistilanteisiin sopivia oppimisen strategioita.” Itsesäätelyn avulla voi myös ohjata mitä tekee, mitä sanoja suusta tulee ja miten toimii tunnekuohuissa. He antavat mm. seuraavia vinkkejä itsesäätelyn parantamiseen:

  • pysähtykää miettimään tunteita ja harjoitelkaa nimeämään niitä
  • huolehtikaa, että opiskeluun ja kotitehtävien tekoon tarkoitettu tila on vapaa tekijöistä, jotka kaappaavat huomion (vrt. Tatu kuvassa)
  • katsokaa, että taukoja on sopivasti, eikä lapsella ole nälkä tai jano
  • harjoitelkaa tekniikoita, joilla voi rauhoittaa ja tyynnyttää itseään ja saada siten voimaa
  • jutelkaa välillä itsesäätelyn kokemuksista

Varttuneemmat kouluikäiset ja aikuiset voivat saada hyviä vinkkejä Frank Martelan kirjasta Tahdonvoiman käyttöohje. Siinä esitettyjen 17 kysymyksen avulla pystyy löytämään työkaluja erilaisiin tahdonvoiman haasteisiin. Yksi suosikeistani on ”Valitse taistelusi”. Siinä Martela kehottaa valitsemaan ne päätökset ja kieltäymykset, jotka ovat oikeasti merkittäviä. Hän muistuttaa, että tahdonvoiman ”lihas” kasvaa harjoitellessa, mutta rasittuu käytössä. Sitä pitää siis harjoittaa, mutta varoa kuormittamasta liikaa. Parasta tietysti olisi, jos tavoitteista pystyisi tekemään niin kiinnostavia, ettei niihin tahdonvoimaa erityisemmin tarvitsisi käyttää. Siksi kaikki keinot motivaation kehittymiseen ja tukemiseen ovat hyödyllisiä.

Epäilemättä geenitkin vaikuttavat itsesäätelytaitojen kehittymiseen. Siitä huolimatta voimme onneksi auttaa ja tukea paljon. Mitä aikaisemmin tämän tuen huomaamme aloittaa, sitä nopeammin kehittymistä tapahtuu, joskin aivojen luonnolliset kehittymisen vaiheet asettavat omat rajoituksensa. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä ruveta parantamaan kykyä itsesäätelyyn.

Lisää aiheesta:

Baumeister, R.F. & Tierney, J. (2011). Tahdonvoima.
Martela, F. (2013). Tahdonvoiman käyttöohje.
Tahkokallio, K. (2018). Uskalla olla lapsellesi aikuinen.
Uusitalo-Malmivaara, L. & Vuorinen, K. (2016). Huomaa hyvä!

Opi tukemaan opiskelumotivaatiota

Palautteita luennosta Helsingissä 29.8.2018

Tämän syksyn luennoista ensimmäinen oli 29.8. Helsingissä. Seuraavassa poimintoja siitä tulleista palautteista:

”Merkityksellinen sisältö, joka oli hyvin rakenneltu ja tiivistetty.
Kiitos inspiroivasta luennosta!”

”Kaikkein vahvimmin minulle jäi mieleen oman ennakkokäsitysten ja mielipiteiden vaikutus kasvatustyöhön. Tästä asiasta olisin voinut kuunnella enemmänkin. Tämä on hyvä ja tärkeä aihe, jota moni vanhempi tai kasvatus- ja opetusalan ammattilainen ei tiedosta. On tärkeää, että joku sanoo sen vaikutusta ääneen :-)”

”Hyvää oli saada kuulla teoreettisesta käyttäytymisen/ohjaamisen/valmentamisen perusteista, joka tukee uuden ops:n mukaista pedagogiikkaa. Saada lisää tukea omalle ajattelulle motivaation ja merkityksellisyyden kokemisen tärkeydestä oppimisessa.”

Motivaation tukeminen

”Tämä olisi tosi tärkeä aihe jalkauttaa opettajien täydennyskoulutukseen, se voisi toimia hyvänä veso-koulutuspäivänä. Aihe tukisi tosi hyvin uuden ops:n sisäistämistä, koska se antaisi perustaa sille miten ops opettamista ohjaa ja mihin suuntaan oppimisprosesseja olisi hyvä kehittää. Lisäksi se antaisi eväitä kehittää oppilaiden hyvinvointia kouluissa, josta ollaan oltu jo jonkin aikaa Suomessa huolissaan.”

”Pidin luentoillasta todella paljon! Hyvät esimerkit tavan elämästä ja keskustelun mukanaan tuomat havainnot värittivät oivallisesti luentoa. Tällainen käytännön läheinen tapa lähestyä haastavia asioita on ainakin itselleni mielekkäin tapa oppia uutta ja reflektoida asioita.”

”Kiitos  paljon ajatuksia herättävästä luennosta. Todella ajatusten voimalla voi olla kohtalokkaita seurauksia, tiedostaen näin vaikean murrosikäisen tytön kanssa kamppaillessa. Tätä kannattaa markkinoida kouluille. Esimerkit hyviä ja valaisevia.”

”Hyvää oli rento ilmapiiri, asiantuntijuus, hauskat esimerkit. Olisin mielelläni kuullut vielä lisää aiheesta ja syvällisemmin. Pidin luennotsijasta ja hänen tyylistään kertoa paljon!”

Palautteista päätellen luentoilta oli onnistunut. Mitään negatiivista ei tullut esiin. Yksi osallistuja piti luennon hintaa ”hieman kalliina”, muut sopivana. Kehittämisideana toivottiin omaa iltaa ammattikasvattajille. Nythän sisältö on suunnattu kaikille vanhemmille ja mukana olleet opettajat olisivat ehkä halunneet mennä vielä syvemmälle opettajanäkökulmaan.

Kiitos kaikille mukana olleille! Palautteesta rohkaistuneena Helsingissä on uusinta 14.11.2018!

Kaikki syksyn jäljellä olevat luennot ovat tässä (ilmoittautua voi linkkiä klikkaamalla):

12.9.2018 Oulu, Pääkirjasto, Kaarlenväylä 3
13.9.2018 Jyväskylä, Pääkirjasto, Vapaudenkatu 39-41
25.9.2018 Turku, Lounatuulet Yhteisötalo, Läntinen Pitkäkatu 33
2.10.2018 Tampere Pellavatehtaankatu 12 C
14.11.2018 Helsinki Arkadiankatu 21 A 10

Tervetuloa mukaan!

Palkitsemisen haaste

Iltasanomat otsikoi tiistaina 7.8.2018 räväkästi:

Palkitsemisen haaste

Uteliaana ostin numeron ja löysin sisäsivulta toteamuksen, ettei palkitseminen hyvästä koulutyöstä kannata. Siinä olikin kaikki palkitsemisesta. Oli hiukan huijattu olo ihan kivasti tehdystä muusta jutusta huolimatta.

Koulutöistä palkitsemista kannattaa pohtia vähän laajemmin. Kysymyshän on ulkoisesta motivaatiosta, eli palkkioita tarjoamalla ja maksamalla pyritään saamaan halutunlaisia tuloksia. Onko se oikein? Kannattaako se?

Ihanteellista olisi, jos työhön kuin työhön löytyisi sisäinen motivaatio, ts. tekemisestä itsestään ja sen aikaansaannoksista saisi sen voiman, millä jaksaa eteenpäin. Asioissa, missä innostus vauhdittaa etenemistä, palkitseminen voi olla haitallista. Palkittu voi kokea palkkion ulkoiseksi ohjaukseksi johonkin sellaiseen, mikä ei ole hänelle mieluista, ja innostus rupeaa hiipumaan.

Mitä sitten voi tehdä, kun havaitsee innostusta ja sisäistä motivaatiota ja tekisi mieli palkita siitä? Kannattaa hetki vielä miettiä, onko palkitseminen ollenkaan tarpeellista. Ja jos on, voiko sen toteuttaa siten, että siinä olisi mahdollisimman vähän ulkopuolisen ohjauksen tuntua.

Entä kun minkäänlaista innostusta ei ole havaittavissa eli sisäistä motivaatiota ei kertakaikkiaan löydy?

sitkeä kuunteleminen

Silloin voi auttaa etsimään sisäistettyä motivaatiota, eli kiinnostusta hiukan ikävämpään asiaan sen takia, että se palvelee jotain isompaa, lapselle tärkeää hienoa asiaa. Esimerkiksi kurjalta tuntuvia kouluaineita saattaa sietää paremmin, jos huomaa niiden hyvän hoitamisen lisäävän valinnan mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Yhteinen tulevaisuuden pohdinta lapsen kanssa saattaa olla ihan riittävä motivaattori tähän.

Jos motivaatio on edelleen kateissa, voi mennä vieläkin enemmän ulkoisen motivaation suuntaan. Tällöin kannattaa muistaa, että palkkioilla yleensä saadaan korkeintaan sitä, mistä palkitaan. Ovatko silloin arvosanat se tärkein juttu? Arvosanathan mittaavat kokeissa ja näytöissä onnistumista, eivät välttämättä edes osaamista. Lisäksi, jos koetulokset ovat huonoja, ajattelu voi synkistyä tarpeettomasti. Luvattu palkkio ei kannustakaan enää yrittämään vaan pikemminkin lannistaa. Mieleen saattaa tulla peräti jokin kepulikonsti. Arvosanojen sijasta voi seurata yrittämistä, itsensä likoonlaittamista ja tekemistä, ja palkita sitten niiden perusteella.

Olenko sitten samaa mieltä tuon Iltasanomien otsikon kanssa? Olen nähnyt niin paljon erilaisia vanhempia, lapsia, perheitä ja tilanteita, että vastaan kyllä ja ei. Siinä mielessä kyllä, etten arvosanoista palkitsemista koskaan lähtisi ensimmäisenä kokeilemaan.

Lisää motivaatiosta:
Deci, E. L. (1995). Why we do what we do. Understanding Self-Motivation. Penguin books.
Jäntti, L. & Hirvonen, K. (2016). Murkkumotivaation avaimet. Educons.
Martela, F. (2015). Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. Gummerus.

Opi tukemaan opiskelumotivaatiota

Anssin isä huomaa kysyä

Anssi pääsi kesäksi leikkaamaan ruohoa. Heti työpaikasta kuultuaan hän päätti tehdä homman niin hyvin kuin pystyisi ja aloitti miettimällä, mikä nurmikko on ja mitä tärkeää tehtävää se maailmankaikkeudessa toteuttaa. Hän mietti, onko se osa luontoa vai ihmiskäden väkinäinen aikaansaannos. Pohti myös, keille tekee työtään, mitkä ovat näiden perimmäiset toiveet, mitä hyötyä he siitä saavat ja mitä hän itse saa.

ruohonleikkaaja 500

Ruohonleikkuriin Anssi tutustui perin pohjin. Vaihtoi siihen öljyt ja tarkisti terien kunnon. Oikaisi ja viilasi kiveen joskus osuneen kohdan teräväksi. Ei löytänyt enää sen leikkurimallin huoltokirjaa, mutta kaiveli nettiä sen verran, että löysi ohjeet sieltä. Katsoi, että kaikki tarpeelliset huoltoon liittyvät tarkistukset tuli tehtyä.

Erään kiven hän muistaa erityisen hyvin, laakea, osittain nurmikon sisällä. Anssi arvioi maavaran väärin ja koko leikkuuvarsi meni vaihtoon. Asia kulki kaksi päivää synkkänä pilvenä hänen kanssaan, kunnes vaihtui oppimiskokemukseksi, joka ei enää harmittanut.

Useamman kerran kesän aikana hän kohtasi toisen ruohonleikkaajan, Veeran. Ensimmäisellä kerralla heille syntyi keskustelu leikkurimallien eroista ja kostean ruohon katkeamisen fysiikasta. Sitten heille tuli kohdatessaan tavaksi parantaa maailmaa käytännöllisten osaajien näkökulmasta ja kritisoida rankasti ideaalitilanteita käsitteleviä teoreetikkoja. Nämä kun heidän mielestään eivät ymmärrä mitään esineiden ja asioiden todellisesta olemuksesta. Anssi ja Veera vitsailivat ja nauroivat paljon, mutta heidän ajatuksenjuoksunsa ymmärtäminen olisi ollut ulkopuoliselle täysin mahdotonta.

Ne matalat niittykukat, eipä Anssi arvannut, kuinka tärkeitä ne olivat sille ystävälliselle vanhukselle. Mitään ei kuitenkaan enää ollut tehtävissä ja se tuntui täydelliseltä epäonnistumiselta ruohonleikkaajana. Elämää kokenut vanhus kuitenkin lohdutti häntä, mikä johti nöyrään, entistäkin tarkempaan edessä olevan nurmikentän havainnointiin.

Anssi kehitti leikatessaan optimaalisia kulkureittejä puut ja pensaat huomioiden. Erityisen ylpeä hän oli intuitiivisesta näkemyksestään, kuinka lähelle puun runkoa kannattaa koneella mennä, jotta puun ympärillä vietetyn ja trimmerillä siistimisen vaatima aika olisi sopivin mahdollinen halutulle laatutasolle.

Puksuttavaa konetta työnnellessään Anssi mietti myös globalisaation vaikutusta ruohonleikkuuseen. Voisiko sen ulkoistaa Intiaan tai Kiinaan ja mitä siihen liittyvää voisi tarjota verkkokaupasta. Hän pohti myös optimaalista ajattelun tasoa: voisiko ruohon leikkaamisesta tehdä robotiikkaa hyödyntävän asiantuntijajärjestelmän ja missä inhimillinen tekijä olisi arvokkaimmillaan. Minkälaista päätöksentekoa ruohonleikkuu vaatii.

Sitten hänen mieleensä juolahti ajatella, millainen olisi ruohonleikkuuakatemia, korkein ruohonleikkuun oppilaitos. Mitä siellä opetettaisiin ja kuinka. Olisivatko tietäminen ja tekeminen sama asia vai eri asia. Mistä akatemiassa annettaisiin tunnustusta ja todistus.

Anssin isällä oli hyvin vankka ennakkokäsitys ruohonleikkuusta puuduttavana työnä, joka ei juurikaan tarjoa älyllisiä haasteita. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni siitä ja kysyi sen sijaan, kuinka homma on sujunut. Kuunneltuaan muutaman minuutin Anssia hän katsoi tätä jotenkin omituisesti ja sanoi hiljaa: ”Vaikka se onkin ollut sun homma, niin sopiskos, jos leikkaisin ton takapihan nurmikon tänä iltana ite?”

Parhainta kesää! Lomailemme heinäkuun (leikkaamme mm. nurmikkoa), mutta kirjatoimitukset hoituvat myös lomamme aikana.

Tukea vanhemmille