Samppa pulassa

Samppa on lukenut kaikenlaisia neuvoja hyvästä kohtaamisesta nuorten kanssa. Mutta tilanteet syntyvät niin äkkiarvaamatta, silloin kun niitä osaa vähiten odottaa.

Myrsky uhkaa

Sulkapallokaveri Ripakin auttoi kirjoittamalla Sampan käyttöön ideoita, mitä voisi kokeilla (Murkkumotivaation avaimet). Ongelma vain on, että ne hyvältä tuntuvat ideat eivät tahdo tulla mieleen silloin, kun niitä eniten tarvitsisi. Sampalla menee Venla-murkkunsa kanssa yleensä ihan kohtuullisesti, mutta joskus he törmäävät oikein kunnolla, eivätkä kummankaan sanavalinnat ole silloin ihan onnistuneimmasta päästä…

Riita
© Katariina Hirvonen & Lauri Jäntti

Kurja juttu. Kuinkahan tuosta pääsisi eteenpäin? Mitähän Sampan kannattaisi Venlan isänä tehdä seuraavaksi ja minkälaisia asioita hänen olisi hyvä huomioida? Kerro omat vinkkisi 27.8.2017 mennessä alla olevalla lomakkeella. Palkitsemme mielestämme upeimman vinkin kirjalla Murkkumotivaation avaimet ja kerromme sitten Sampan ja Venlan etenemisestä viikon välein täällä blogissamme ainakin sen verran, että tämän tilanteen ratkaisu rupeaa häämöttämään.

Apua vanhemmille

Mitä sinulle kuuluu?

Aika yksinkertainen kysymys. Kulunutkin, voisi joku sanoa. Se ei kuitenkaan ole hassumpi tapa aloittaa tapaaminen, kohtasipa lapsen tai aikuisen.

Silloin, kun tuo kysymys ei ole pelkkä kohtelias muodollisuus, se heijastaa aitoa lämpöä ja välittämistä. Se antaa toiselle mahdollisuuden olla juuri se itsensä, mikä sillä hetkellä on ja hän voi kertoa juuri siitä asiasta, mikä sillä hetkellä on mielessä.

Kysymykseen voi saada monenlaisia vastauksia. Uupunut ihminen saattaa puhjeta itkuun. Joku voi vetäytyä taaksepäin pelätessään tilannetta, mihin rehellinen vastaus saattaisi johtaa. Joku toinen saattaa näyttää suunnattoman kiitolliselta.

Läsnäolo

Filosofi Martin Buber kuvaa sanaparia Minä – Sinä suhteena, joka vaatii molemminpuolisuutta. Se ei havainnoi, luokittele eikä analysoi, vaan siinä syntyy kahden ihmisen välille oma yhteinen todellisuus, jota ei voi selittää. On kaksi ihmistä ja yhteys heidän välillään. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Juuri se käsillä oleva hetki tuo ne ajatukset, kuinka edetä. Saa vain olla ja molemmin puolin tuntea toisen läsnäolon.

Olisi hienoa, jos pystyisimme tarvittaessa antamaan hyväksyvästi tilaa myös epätoivolle ja lohduttomuudelle, emmekä pyrkisi väkisin lohduttamaan niitä heti pois. Tukisimme toisen oikeutta tuntea juuri niitä tuntemuksia, joita hän tuntee. Auttaisimme häntä kohtaamaan itsensä ihmisenä kaikkine puolineen. Pystyisimme voittamaan pelkomme, menemään tilanteeseen kokonaisena itsenämme ja luottamaan yhdessäolemisen voiman tuottamiin ratkaisuihin.

Jotta ihminen voi tulla Minäksi, tarvitaan Sinää, sanoo Buber. Yksi kysymys saattaa avata siihen mahdollisuuden:

Mitä sinulle kuuluu?

Kuinka välttää tiedostamattomuuden ansa?

Kaksi nuorta kalaa sattuu uiskennellessaan kohtaamaan vastakkaiseen suuntaan uivan vanhemman kalan, joka nyökkää ja sanoo: ”Huomenta, pojat, miltäs vesi tuntuu?” Nuoret kalat uivat taas vähän aikaa, kunnes toinen katsahtaa toista ja sanoo: ”Mitäs hemmettiä se sellainen vesi oikein on?”

Näin David Foster Wallace lähti liikkeelle puheessaan collegesta valmistuville opiskelijoille vuonna 2005. Koulun pitäisi opettaa ihminen ajattelemaan. ”Mikäli täydellinen vapaus ajattelun kohteista tuntuu teistä niin itsestään selvältä, ettei siitä puhumiseen kannata edes tuhlata aikaa, pyydän teitä ajattelemaan kaloja ja vettä ja unohtamaan hetkeksi sen, mitä ajattelette itsestäänselvyyksien arvosta”, jatkoi Wallace.

rajaus

Puheen ydin oli ylimielisyydessä, sokeassa varmuudessa ja ahdasmielisyydessä, joka vangitsee meidät niin perinpohjaisesti, ettemme edes tajua olevamme ”vankilassa”. Joudumme tiedostamattomuuden ansaan. Näemme asioita päivä päivältä kapeammin, emmekä huomaa sitä itse. Erityisen salakavalaa on, että uskomuksemme ohjaavat havaintojamme etsimään lisävahvistusta juuri näille uskomuksille.

Mitä sitten voimme tehdä?

Ajattelemaan oppiminen tarkoittaa Wallacen mukaan, että opimme säätelemään, miten ja mitä ajattelemme. Opimme valitsemaan, mihin kaikkeen kohdistamme huomiomme ja kuinka muodostamme kokemuksistamme merkityksiä. Jos emme osaa tai halua tehdä näitä valintoja, meitä viedään kuin pässiä narussa.

Voisimmekohan alkajaisiksi hyväksyä, että kaikilla asioilla on useita puolia? Se hurjan ohituksen tehnyt eteemme kiilannut maasturi saattaa olla viemässä katolta pudonnutta pientä poikaa sairaalaan. Hymytön asiakaspalvelija saattaa miettiä, kuinka hänen dementoitunut äitinsä selviää seuraavasta yöstä. He eivät siis välttämättä tähtää meidän elämämme hankaloittamiseen, vaan yrittävät itse selviytyä. Tilanne muuttuu, kun näkökulma vaihtuu. Oma valintamme on, kuinka haluamme ajatella ja antaa sen sitten heijastua käytökseemme.

Voimme tutkia, millaisia uskomuksia löydämme omasta ajattelustamme. Osa niistä on todennäköisesti voimauttavia tyyliin ”kaikilta ihmisiltä voi oppia jotakin”. Osa saattaa olla rajoittavia, esimerkiksi ”taidenäyttelyssä ei voi olla hauskaa”. Rajoittavia uskomuksia löytää ehkä helpoiten kiinnittämällä huomiota ilmaisuihin ”aina”, ”kaikki”, ”ei koskaan”, ”täytyy”, ”pitäisi” ja ”en saa”. Kun löytää tällaisen rajoittavan ajatuksen, sen voi vaihtaa johonkin kokonaan toisenlaiseen (kukapa ajattelemista voisi estää). Sitten voi tunnustella, olisiko mitenkään mahdollista ajatella enemmänkin näin, ja jos olisi, kuinka se vaikuttaisi omaan elämään.

Omiin läheisiin liittyviin rajoittaviin uskomuksiin voi kokeilla vaikkapa seuraavia vaihtoehtoja:

  • muistan helposti hyviä asioita hänestä
  • hän saa minut kasvamaan ihmisenä monella tavalla
  • hänellä on jokin positiivinen tarkoitus, jonka vielä saan selville

Yleensä kannattaa kokeilla useita vaihtoehtoja. Kokeilut kannustavat myös etsimään lisätietoa kyseisestä asiasta ja laajentavat näkökulmia silläkin tavoin. Lopulta voi valita, mihin ”totuuteen” haluaa mieluiten uskoa ja antaa sen heijastua käyttäytymiseen.

”On käsittämättömän vaikeaa elää tietoisena, aikuisena, päivästä päivään”, sanoi Wallace puheensa lopuksi. ”Ja se taas muistuttaa meitä jälleen yhdestä suuresta itsestäänselvyydestä: teidän koulutuksenne todellakin on koko elämän mittainen asia, ja se alkaa nyt. Toivotan teille paljon enemmän kuin onnea.”

Lähteitä:

Wallace, D. F. (2012). Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja.
Educons (2015). AKKU-verkkomateriaali vanhemmille

Näin autat suunnan löytämisessä

Epäröikö aikuistumassa oleva lapsesi tekemiään opiskeluvalintoja tai ylipäätänsä opiskelun mielekkyyttä? Epäröinti on ymmärrettävää, sillä valinnanmahdollisuudet ovat lisääntyneet huimasti ja päätöksenteko käy työstä. Päätöksen jälkeenkin saattaa helposti jäädä miettimään, oliko ratkaisu paras mahdollinen ja olisiko sittenkin kannattanut valita toisin.

Epävarmuus valinnoista

Vanhempana voit helpottaa hänen tuskaansa kertomalla, ettei ole olemassa yhtä oikeaa ihanneuraa, vaan useita sopivia. Ja ehkä kannattaisi myös muistuttaa, ettei työn sopivuutta itselle voi varmasti tietää etukäteen kokeilematta edes jotakin osa-aluetta siitä ensin. ”So what” hän saattaa puuskahtaa kyllästyneenä, mutta mitäpä, jos jatkaisit hänen olonsa helpottamista vaikkapa seuraavalla tavalla:

Hyvä aloitus on jossain sopivassa välissä herätellä keskustelua, minkälaisista tekemisistä hän pitää tekemisen itsensä vuoksi. Vauhtia keskusteluun voi ottaa vaikkapa tähänastisesta opiskelusta, harrastuksista ja tehdyistä töistä.

  • Minkälaiset tekemiset niissä ovat tuntuneet itselle sopivilta?
  • Minkälaisessa ympäristössä ja minkälaisten ihmisten kanssa on ollut hauska tehdä hommia?
  • Mikä on innostanut, potkaissut liikkeelle?
  • Missä hän tuntee olevansa hyvä?
  • Minkälaisista asioista muut ovat kehuneet häntä?

Varmaan itsekin pystyt muistuttamaan häntä monenlaisista tilanteista, jotka auttavat näkemään hänen vahvuuksiaan ja myös tuomaan hänelle lisävoimaa pohdiskeluun.

Kun nuori paremmin hahmottaa itselleen tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, on helpompi pohtia erilaisia mahdollisia tulevaisuuskuvia. Seuraavaksi voisivat keskusteluhetkenne keskittyä miettimään ympäristön tarpeita. Vaikka olisi kuinka hyvä jossakin asiassa, toimeentulo voi olla vaikeaa, ellei kyseiselle osaamiselle ole riittävästi kysyntää. Siksi esimerkiksi seuraavien kysymysten pohtiminen auttaa eteenpäin:

  • Mitä omiin kiinnostusalueiseen liittyvää apua voisi tarjota naapureille? Entä lähiseudun yrityksille?
  • Missä olisi eniten kysyntää omiin kiinnostusalueisiin liittyville palveluille?
  • Mitä kaikkea ihmiset ja organisaatiot ylipäätänsä tarvitsevat nyt ja lähitulevaisuudessa?

Netistä, sanomalehdistä, radio- ja tv-ohjelmista saatte ideoita tähän keskusteluun.

Edellä mainittujen keskusteluhetkien jälkeen voisitte ideoida töitä, jotka saattaisivat olla jollakin tavalla houkuttelevia. Huomaa, ettei niiden tarvitse olla mitään perinteisiä ammatteja, vaan itse ideoidut tavat hankkia elantoa ovat myös mahdollisia. Kun listalla on kymmenkunta ehdokasta, ne voi laittaa kiinnostuksen mukaiseen järjestykseen ja ruveta vaikka yhdessä ideoimaan, kuinka lähteä selvittämään niiden soveltuvuutta tarkemmin.

  • Missä kiinnostavaa työtä voisi kokeilla?
  • Voisiko jotain ammattilaista seurata hänen työskennellessään ja haastatella häntä?
  • Löytyisikö asiaan liittyviä videoita tai kirjoituksia?
  • Missä kaikkialla olisi mahdollista oppia työhön liittyviä asioita?

Tämän jälkeen voit antaa arvokasta apua auttamalla häntä syntyneiden ideoiden kokeilemisessa ja testaamisessa. Yksi mahdollisuus on kannustaa tekemään pieninä rinnakkaisprojekteina sellaisia tehtäviä, joiden kautta hän saa tuntemuksia ideoiduista töistä. Projektit voivat olla vaikka valokuvausta opiskelun ohella tai urheiluvalmennusta biologian opintojen lomassa. Ilman suuria sitoumuksia testataan erilaisia mahdollisuuksia ja tunnustellaan oikeita suuntia. Reitti poukkoilee, koska välillä tehdään vääriä valintoja, mutta uusien reitinvalintojen kautta suunta korjaantuu.

Poukkoileva reitti saadaan johtamaan kohti tyydytystä tuottavaa työtä parilla yksinkertaisella keinolla: Tavoite määritellään ensin aivan epämääräisellä tasolla, esimerkiksi ”hyvä homma, jota on kiva tehdä ja josta saa riittävän toimeentulon”. Tavoitteen epämääräisyys voidaan alkuvaiheessa hyväksyä, koska se tarkentuu kokeilujen kautta. Lisäksi kannattaa jokaisen kokeilun jälkeen ”nollata” tilanne ja katsoa saadun kokemuksen täydentämässä valossa miltä ”maisema” nyt näyttää ja missä ollaan. Sitten ollaankin taas valmiina jatkamaan eteenpäin ottamalla seuraava askel ja kokeilu. Näin päästään askel askeleelta lähemmäs maalia, jota myös muutetaan ja kehitetään matkalla kertyvän opin pohjalta.

Nuoren tukeminen edellä kuvatuilla keskusteluilla ei siis ole mitään rakettitiedettä, vaan jokainen vanhempi voi olla siinä halutessaan avuksi. Lisätukea saat

Kerro tilanteesi tästä linkistä, niin suosittelen sopivinta etenemistapaa. Etenemissuositus on maksuton.

Lähteitä:
Ibarra, H. (2003). Working Identity
Järvilehto, L. (2013). Upeaa työtä
Toivonen, V-M & Koivisto M. (2010). ITSEstään