Anssin isä huomaa kysyä

Anssi pääsi kesäksi leikkaamaan ruohoa. Heti työpaikasta kuultuaan hän päätti tehdä homman niin hyvin kuin pystyisi ja aloitti miettimällä, mikä nurmikko on ja mitä tärkeää tehtävää se maailmankaikkeudessa toteuttaa. Hän mietti, onko se osa luontoa vai ihmiskäden väkinäinen aikaansaannos. Pohti myös, keille tekee työtään, mitkä ovat näiden perimmäiset toiveet, mitä hyötyä he siitä saavat ja mitä hän itse saa.

ruohonleikkaaja 500

Ruohonleikkuriin Anssi tutustui perin pohjin. Vaihtoi siihen öljyt ja tarkisti terien kunnon. Oikaisi ja viilasi kiveen joskus osuneen kohdan teräväksi. Ei löytänyt enää sen leikkurimallin huoltokirjaa, mutta kaiveli nettiä sen verran, että löysi ohjeet sieltä. Katsoi, että kaikki tarpeelliset huoltoon liittyvät tarkistukset tuli tehtyä.

Erään kiven hän muistaa erityisen hyvin, laakea, osittain nurmikon sisällä. Anssi arvioi maavaran väärin ja koko leikkuuvarsi meni vaihtoon. Asia kulki kaksi päivää synkkänä pilvenä hänen kanssaan, kunnes vaihtui oppimiskokemukseksi, joka ei enää harmittanut.

Useamman kerran kesän aikana hän kohtasi toisen ruohonleikkaajan, Veeran. Ensimmäisellä kerralla heille syntyi keskustelu leikkurimallien eroista ja kostean ruohon katkeamisen fysiikasta. Sitten heille tuli kohdatessaan tavaksi parantaa maailmaa käytännöllisten osaajien näkökulmasta ja kritisoida rankasti ideaalitilanteita käsitteleviä teoreetikkoja. Nämä kun heidän mielestään eivät ymmärrä mitään esineiden ja asioiden todellisesta olemuksesta. Anssi ja Veera vitsailivat ja nauroivat paljon, mutta heidän ajatuksenjuoksunsa ymmärtäminen olisi ollut ulkopuoliselle täysin mahdotonta.

Ne matalat niittykukat, eipä Anssi arvannut, kuinka tärkeitä ne olivat sille ystävälliselle vanhukselle. Mitään ei kuitenkaan enää ollut tehtävissä ja se tuntui täydelliseltä epäonnistumiselta ruohonleikkaajana. Elämää kokenut vanhus kuitenkin lohdutti häntä, mikä johti nöyrään, entistäkin tarkempaan edessä olevan nurmikentän havainnointiin.

Anssi kehitti leikatessaan optimaalisia kulkureittejä puut ja pensaat huomioiden. Erityisen ylpeä hän oli intuitiivisesta näkemyksestään, kuinka lähelle puun runkoa kannattaa koneella mennä, jotta puun ympärillä vietetyn ja trimmerillä siistimisen vaatima aika olisi sopivin mahdollinen halutulle laatutasolle.

Puksuttavaa konetta työnnellessään Anssi mietti myös globalisaation vaikutusta ruohonleikkuuseen. Voisiko sen ulkoistaa Intiaan tai Kiinaan ja mitä siihen liittyvää voisi tarjota verkkokaupasta. Hän pohti myös optimaalista ajattelun tasoa: voisiko ruohon leikkaamisesta tehdä robotiikkaa hyödyntävän asiantuntijajärjestelmän ja missä inhimillinen tekijä olisi arvokkaimmillaan. Minkälaista päätöksentekoa ruohonleikkuu vaatii.

Sitten hänen mieleensä juolahti ajatella, millainen olisi ruohonleikkuuakatemia, korkein ruohonleikkuun oppilaitos. Mitä siellä opetettaisiin ja kuinka. Olisivatko tietäminen ja tekeminen sama asia vai eri asia. Mistä akatemiassa annettaisiin tunnustusta ja todistus.

Anssin isällä oli hyvin vankka ennakkokäsitys ruohonleikkuusta puuduttavana työnä, joka ei juurikaan tarjoa älyllisiä haasteita. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni siitä ja kysyi sen sijaan, kuinka homma on sujunut. Kuunneltuaan muutaman minuutin Anssia hän katsoi tätä jotenkin omituisesti ja sanoi hiljaa: ”Vaikka se onkin ollut sun homma, niin sopiskos, jos leikkaisin ton takapihan nurmikon tänä iltana ite?”

Parhainta kesää! Lomailemme heinäkuun (leikkaamme mm. nurmikkoa), mutta kirjatoimitukset hoituvat myös lomamme aikana.

Tukea vanhemmille

Kumman ongelma?

Meille vanhemmille taitaa olla tyypillistä, että teemme kovasti asioita lastemme puolesta. Niin varmaan pitääkin – ainakin silloin, kun he ovat pieniä. Antaumuksellinen huolehtiminen saattaa kuitenkin jäädä päälle. Ja silloin lastemme mainiosta aivokapasiteetista jää suuri osa hyödyntämättä.

Aika tarkalleen vuosi sitten kirjoitin täällä blogissa samasta asiasta. Kannustin yrittämään ymmärtää lapsen/nuoren tapaa ajatella asioista. Neuvomisen sijasta kysymään ja kuuntelemaan. Kysymyksillä kun voi ohjata huomaamaan olennaisia asioita ja tuottamaan oivalluksia etenemisestä.

Ongelmatilanteissa se ei ole ihan helppoa, kuten Sampan ilme tuossa näyttää.

Ongelmanratkaisu

Näihinkin tilanteisiin löytyy kuitenkin toimivia ratkaisumalleja. Aloittaa voi vaikka kysymällä itseltään: Kumman ongelma? Jos ongelma on lapsen, liikkeelle kannattaa lähteä tunteiden hyväksymisen kautta. Tämä luo yhteyden ja mahdollistaa aktiivisen kuuntelemisen tyyliin ”oho, kerro vähän tarkemmin…”. Asiasta kertominen tunnetusti helpottaa ja auttaa myös lasta löytämään oman ratkaisun.

Jos ongelma on myös sinun, liikkeelle voi lähteä kuvaamalla lapsen käytös ilman arvostelua. Sitten kertomalla, kuinka se vaikuttaa omiin tunteisiin ja toimintaan. Jos tuon pystyy tekemään ilman tunnekuohuja ja arvostelua, saattaa avautua mahdollisuus yhteiseen ratkaisujen ideointiin, ”mistähän me löydettäis ratkaisu tähän…”. Ideoinnissa kumpikin saa tuottaa ideoita ilman arviointia ja lopuksi neuvotellaan ratkaisu.

Kuulostaako hankalalta? Ei hätää. Nämä ongelmanratkaisutavat on nyt saatavissa myös sarjakuvitettuna. 15 sarjakuvasivun ja yhden kaaviosivun avulla voi huomata, kuinka helposti ne voi ottaa osaksi omaa arkea. Vaikkapa tuosta alta klikkaamalla.

Ongelmanratkaisu

Mitä sinulle kuuluu?

Aika yksinkertainen kysymys. Kulunutkin, voisi joku sanoa. Se ei kuitenkaan ole hassumpi tapa aloittaa tapaaminen, kohtasipa lapsen tai aikuisen.

Silloin, kun tuo kysymys ei ole pelkkä kohtelias muodollisuus, se heijastaa aitoa lämpöä ja välittämistä. Se antaa toiselle mahdollisuuden olla juuri se itsensä, mikä sillä hetkellä on ja hän voi kertoa juuri siitä asiasta, mikä sillä hetkellä on mielessä.

Kysymykseen voi saada monenlaisia vastauksia. Uupunut ihminen saattaa puhjeta itkuun. Joku voi vetäytyä taaksepäin pelätessään tilannetta, mihin rehellinen vastaus saattaisi johtaa. Joku toinen saattaa näyttää suunnattoman kiitolliselta.

Läsnäolo

Filosofi Martin Buber kuvaa sanaparia Minä – Sinä suhteena, joka vaatii molemminpuolisuutta. Se ei havainnoi, luokittele eikä analysoi, vaan siinä syntyy kahden ihmisen välille oma yhteinen todellisuus, jota ei voi selittää. On kaksi ihmistä ja yhteys heidän välillään. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Juuri se käsillä oleva hetki tuo ne ajatukset, kuinka edetä. Saa vain olla ja molemmin puolin tuntea toisen läsnäolon.

Olisi hienoa, jos pystyisimme tarvittaessa antamaan hyväksyvästi tilaa myös epätoivolle ja lohduttomuudelle, emmekä pyrkisi väkisin lohduttamaan niitä heti pois. Tukisimme toisen oikeutta tuntea juuri niitä tuntemuksia, joita hän tuntee. Auttaisimme häntä kohtaamaan itsensä ihmisenä kaikkine puolineen. Pystyisimme voittamaan pelkomme, menemään tilanteeseen kokonaisena itsenämme ja luottamaan yhdessäolemisen voiman tuottamiin ratkaisuihin.

Jotta ihminen voi tulla Minäksi, tarvitaan Sinää, sanoo Buber. Yksi kysymys saattaa avata siihen mahdollisuuden:

Mitä sinulle kuuluu?

Artikkeli on ystävänpäivän kunniaksi uusinta reilun kahden vuoden takaa.

Sampan muistilista

… jatkoa edellisestä blogista

Sinä-puhe
© Katariina Hirvonen & Lauri Jäntti

Lähteitä kahdelle viimeisimmälle sarjakuvakokonaisuudelle: