Motivaatiota reitinvalinnalla

Motivaation löytäminen ulkopuolelta määrättyihin asioihin voi joskus tuntua ylivoimaiselta. Silloin voit muistuttaa, että asioihin lähestymiseen on useita reittejä. Jokin reitti auttaa näkemään kiinnostavia yksityiskohtia ja jokin toinen tulevaisuuden hyötyjä. Yhdenkin kiinnostavan yksityiskohdan löytäminen saattaa synnyttää oppimistavoitteen, joka helpottaa isomman kokonaisuuden ymmärtämistä ja omaksumista.

blogi2171blogi2172blogi2173
© Katariina Hirvonen & Lauri Jäntti & Educons Oy

Kun oma reitti aiheeseen on löytynyt, kannattaa katsoa, kuinka koulun oppimistavoitteet tulevat myös sillä reitillä täytetyiksi. Näin tulee asian muodollinenkin puoli (kunnon arvosanat) hoidettua.

Murkkumotivaation avaimet

Valmistummeko koskaan?

Opintojen päättyminen ja todistuksen saaminen ovat isoja juttuja. Valmistuminen päättää yhden elämänvaiheen, sulkee oven ja avaa uuden.  Valmistuminen tuntuu vapauttavalta, mutta samalla sisällä on pelko tulevasta, joka on tuntematon. Mielessä pyörii kysymys: mitä nyt? Tästäkö se elämä sitten alkaa?

Uuteen vaiheeseen totuttautuminen vie hetken.  Kannattaa vielä vilkaista peruutuspeileihin, vaikka tuntuu viimeiseltä asialta ajatellakaan tehtyjä opintoja, kun juuri on saanut ne pakettiin. Mieti asioita, joita kävit läpi viimeisten vuosien aikana, ajattele opintojasi ja mennyttä elämänvaihetta kokonaisuutena. Selkiytä ajatuksiasi menneestä ja näin teet samalla tilaa uudelle elämänvaiheelle. Totuta itsesi muutokseen.

Koulu loppuu

Sain yliopistosta pro gradu -tutkielman valmiiksi noin puoli vuotta sitten ja uuteen elämänvaiheeseen on ollut totuttelemista. Enää ei tarvitse nousta aikaisin luennolle, pakata eväsbanaaneja kirjastoon tai pyöräillä vesisateessa iltapäivisin väsyneenä opintojen parista kotiin. Aluksi tuntui mahtavalta siirtyä uuteen, mutta pian mieleeni nousikin pelko siitä, jos en saa töitä tai, jos en osaa sopeutua työelämään ja siellä vaadittuihin taitoihin. Pian konkreettisen valmistumisen jälkeen huomasinkin, etten olekaan valmis.

Heittäytyminen uuteen elämänvaiheeseen vaatii rohkeutta. Oli uusi elämänvaihe sitten välivuoden pitäminen, uusien opintojen aloittaminen tai työelämään siirtyminen. Oma suunnitelmani uuteen elämänvaiheeseen siirtymiselle oli aluksi levätä hieman ja tehdä muutamia keskenjääneitä mielenkiintoisia projekteja.  Sen jälkeen kartoitin, mitä kaikkia minua kiinnostavia töitä ympärilläni olisi. Mietin myös, haluaisinkohan opiskella vielä lisää jotain itseäni kiinnostavaa ja suunnittelin kevääni sen mukaisesti.

Suunnitellessa huomasin, etten ihmisenä tule ikinä valmiiksi. Jos yrittää tulla valmiiksi, niin se tavoite karkaa aina vaan kauemmas. Usein pedagogit ja muut kasvatuksen asiantuntijat puhuvatkin elinikäisestä oppimisesta. Itsensä kehittäminen on nykyisin oma projektini, joka ei tule koskaan päättymään, eikä se ole sen tavoitekaan.

Lukija, anna valmistuvalle käyttökelpoinen ohje, elämänviisaus tai aforismi alla olevaan kommentointiosioon! Lupaamme julkaista niitä Educonsin Facebook -sivulla kesäkuun aikana.

Anssin kesätyö

Anssi pääsi kesäksi leikkaamaan ruohoa. Heti työpaikasta kuultuaan hän päätti tehdä homman niin hyvin kuin pystyisi ja aloitti miettimällä, mikä nurmikko on ja mitä tärkeää tehtävää se maailmankaikkeudessa toteuttaa. Hän mietti, onko se osa luontoa vai ihmiskäden väkinäinen aikaansaannos. Pohti myös, keille tekee työtään, mitkä ovat näiden perimmäiset toiveet, mitä hyötyä he siitä saavat ja mitä hän itse saa.

ruohonleikkaaja 500

Ruohonleikkuriin Anssi tutustui perin pohjin. Vaihtoi siihen öljyt ja tarkisti terien kunnon. Oikaisi ja viilasi kiveen joskus osuneen kohdan teräväksi. Ei löytänyt enää sen leikkurimallin huoltokirjaa, mutta kaiveli nettiä sen verran, että löysi sieltä. Katsoi, että kaikki tarpeelliset huoltoon liittyvät tarkistukset tuli tehtyä.

Erään kiven hän muistaa erityisen hyvin, laakea, osittain nurmikon sisällä. Anssi arvioi maavaran väärin ja koko leikkuuvarsi meni vaihtoon. Asia kulki kaksi päivää synkkänä pilvenä hänen kanssaan, kunnes vaihtui oppimiskokemukseksi, joka ei enää harmittanut.

Useamman kerran kesän aikana hän kohtasi toisen ruohonleikkaajan, Veeran. Ensimmäisellä kerralla heille syntyi keskustelu leikkurimallien eroista ja kostean ruohon katkeamisen fysiikasta. Sitten heille tuli kohdatessaan tavaksi parantaa maailmaa käytännöllisten osaajien näkökulmasta ja kritisoida rankasti ideaalitilanteita käsitteleviä teoreetikkoja. Nämä kun heidän mielestään eivät ymmärrä mitään esineiden ja asioiden todellisesta olemuksesta. Anssi ja Veera vitsailivat ja nauroivat paljon, mutta heidän ajatuksenjuoksunsa ymmärtäminen olisi ollut ulkopuoliselle täysin mahdotonta.

Ne matalat niittykukat, eipä Anssi arvannut, kuinka tärkeitä ne olivat sille ystävälliselle vanhukselle. Mitään ei kuitenkaan enää ollut tehtävissä ja se tuntui täydelliseltä epäonnistumiselta ruohonleikkaajana. Elämää kokenut vanhus kuitenkin lohdutti häntä, mikä johti nöyrään, entistäkin tarkempaan edessä olevan nurmikentän havainnointiin.

Anssi kehitti leikatessaan optimaalisia kulkureittejä puut ja pensaat huomioiden. Erityisen ylpeä hän oli intuitiivisesta näkemyksestään, kuinka lähelle puun runkoa kannattaa koneella mennä, jotta puun ympärillä vietetyn ja trimmerillä siistimisen vaatima aika olisi sopivin mahdollinen halutulle laatutasolle.

Puksuttavaa konetta työnnellessään Anssi mietti myös globalisaation vaikutusta ruohonleikkuuseen. Voisiko sen ulkoistaa Intiaan tai Kiinaan ja mitä siihen liittyvää voisi tarjota verkkokaupasta. Hän pohti myös optimaalista ajattelun tasoa: voisiko ruohon leikkaamisesta tehdä robotiikkaa hyödyntävän asiantuntijajärjestelmän ja missä inhimillinen tekijä olisi arvokkaimmillaan. Minkälaista päätöksentekoa ruohonleikkuu vaatii.

Sitten hänen mieleensä juolahti ajatella, millainen olisi ruohonleikkuuakatemia, korkein ruohonleikkuun oppilaitos. Mitä siellä opetettaisiin ja kuinka. Olisivatko tietäminen ja tekeminen sama asia vai eri asia. Mistä akatemiassa annettaisiin tunnustusta ja todistus. Kehuttaisiinko siellä enemmän tekemisestä vai kyvyistä, kun jotain sai aikaan.

”Yrittäisit ensi kesänä hakea jotain hommaa, jossa voisi käyttää aivoja ja oppiakin jotain”, sanoi hänen isänsä kesän lopussa. Niinpä, ajatteli Anssi ja typisti eportfolioon aloittamansa työkuvauksen lyhyeen merkintään: Ruohonleikkuuhommissa kesällä 2014.

Viisi oppimisen ja kehittymisen areenaa

Harjoittelija oppii usein tehokkaasti asiantuntijan kanssa työskennellessään. Työyhteisöön tullut uusi henkilö oppii nopeasti yhteisön tavat toimia. Näissä oppiminen monesti tapahtuu niin luonnostaan, ettei sitä aina edes tajua oppimiseksi. Tiedon arvon näkee välittömästi, kun sitä hyödynnetään tositoimissa. Tämä parantaa motivaatiota oppia lisää.

Olisiko tällainen tilannesidonnainen oppimistapa paras mahdollinen nopeaan ja tehokkaaseen oppimiseen? Tai olisiko sitä hyvä täydentää jotenkin?

Pohdinta

Veli-Matti Toivonen kertoo mallittamiensa huipputason joukkuepelaajien oppimisesta Mieli -lehdessä 1/2014. Hän tunnisti viisi eri ”areenaa”, joissa kehittyminen tapahtuu:

  1. Perusasioiden oppiminen (perinteinen opetus tai valmennus). Valmentaja ohjeistaa tekemisen ja antaa siitä palautetta.
  2. Oma harjoittelu ja pohdinta (omaehtoista, itsenäistä ja luovaa itsensä kehittämistä). Syntyy omia tapoja tehdä asioita.
  3. Yhteinen pohdinta valmentajan kanssa, mikä veisi asioita eteenpäin (ei siis valmentajan näkemyksen mukaista ohjeistusta ja palautetta, vaan yhteistä, tasa-arvoista pohdintaa).
  4. Harjoittelu vertaisten kanssa yhdessä (toinen toisiltaan oppiminen, kokeillen, ideoiden ja ajatuksia vaihtaen).
  5. Kokeneen pelaajan apu opastamisessa oleellisten asioiden äärelle (initiaatio). Joskus itse pelannut valmentaja saattaa aikaisemmasta kokemuksestaan riippuen pystyä tähän, mutta todennäköisesti vanhempi, kokenut, vielä pelaava huippupelaaja pystyy auttamaan parhaiten.

Kaikissa areenoissa on innostava konteksti: peli ja siinä kehittyminen. Ensimmäistä kohtaa lukuunottamatta edetään pelaajan ehdoilla. Viidennessä kohdassa pelaajaa johdatellaan yhteisten kokemusten kautta huomaamaan merkityksellisiä asioita. Hiljainenkin, sanoilla ilmaisematon tieto saa tällöin mahdollisuuden siirtyä. Motivaation ja innostuksen kannalta olisi hyödyllistä, että ensimmäisessä kohdassa rajoituttaisiin vain välttämättömien perusedellytysten luomiseen. Tämän jälkeen annettaisiin tilaa luontaisille etenemisen tavoille.

Entä jos ajattelisimme elämää pelinä, jossa oppiminen tapahtuisi edellä mainituilla viidellä areenalla?

Perinteinen opetus huolehtiikin ensimmäisestä areenasta, mutta ehkä jo liiankin ”hyvin”. Nykykoulussa opitaan paljon ns. kuollutta tietoa, jota muistetaan ja opitaan ymmärtämään sellaisella tavalla, että kysymyksiin osataan vastata, mutta sitä ei välttämättä osata soveltaa mihinkään hyödylliseen.

Lauri Järvilehto ehdottaa kirjassaan ”Hauskan oppimisen vallankumous” (2014), että useimmat nyt pakollisista oppiaineista tulisi tehdä valinnaisiksi jopa niin pitkälle, että ainoat pakolliset olisivat lukeminen, kirjoittaminen ja peruslaskutoimitukset. Muille aineille sitten ”altistettaisiin” erilaisilla kiinnostavilla tavoilla ja autettaisiin löytämään kullekin omat parhaat keskittymisen kohteet. Myöhemmin samassa kirjassa hän kuitenkin antaa hiukan periksi ja ottaisi mukaan muutamia muitakin ”metataitoja” pakolliseksi, esimerkiksi tiedon hakemiseen, tiedon luotettavuuden tunnistamiseen sekä luovaan työhön liittyviä taitoja. Etiikkakin voisi hänen mielestään vielä kuulua pakollisiin. Itse lisäisin pakollisten listaan elämäntaidot, esimerkiksi ”Elämäntaidot kouluun” -hankkeen tapaan.

Toinen yllämainituista areenoista (oma harjoittelu ja pohdinta) on elämässä automaattisesti mukana. Koulussa tapahtuva monipuolinen ”altistaminen” erilaisille valinnaisille oppiaineille toisi todennäköisesti sille vielä nykyistä paremmat edellytykset.

Kolmas areena (yhteinen pohdinta valmentajan kanssa) voisi olla coaching-taitoisten opojen ominta aluetta, mutta toivottavasti myös opettajien. Opettajien haasteena saattaa kuitenkin olla muuntautuminen ykkösareenalla toimivasta auktoriteetista kolmosareenalla tarvittavaksi tasa-arvoiseksi, kuuntelevaksi ja kysyväksi valmentajaksi.

Neljäs areena (harjoittelu vertaisten kanssa) on olemassa yhteisöllistä oppimista soveltavissa kouluissa. Suurempi valinnaisuus saattaisi johtaa suurempaan innostukseen valituilla alueilla ja sitä kautta parempiin oppimistuloksiin.

Viides areena (kokeneemman osaajan apu) olisi hienoa olla käytössä silloin, kun intohimoa ja kutsumusta omalle alueelle on löytymässä. Tässä erilaiset mentoriverkostot ovat arvokkaita. Perusteellinen kuvaus tästä initiaation areenasta löytyy Totte Vadénin ja Veli-Matti Toivosen kirjasta ”Matka toistensa luo” (2013) (s. 88-93).

Toivosen mallittamat pelissä kehittymisen viisi areenaa näyttäisivät siis sopivan laajemminkin elämään. Perustaidot, oma pohdinta ja valmennuksellinen tuki auttavat pääsemään erityisasiantuntijuutta kehittävään yhteisöön, sitä kautta huippuammattilaisten ”iholle” ja lopulta omaan huippuammattilaisuuteen.

Olisikohan tästä joukkuepelaamisen areenamallista laajemminkin oppimisen malliksi?

Koulua vai elämää varten?

Muistan elävästi hetken, jolloin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että koulu on olemassa oppilaita varten.

Istuin helsinkiläisen lukion vanhan juhlasalin lattialla kuuntelemassa rehtorin puhetta uusille opiskelijoille ja äimistyin rehtorin viisaan puheen viimeisistä sanoista. ”Muistakaa, tätä koulua ei olisi olemassa ilman teitä.”. Oivallusta oli edeltänyt miltei kokonainen lapsuus, vaatimattomat yhdeksän vuotta suomalaista peruskoulua ja vuosi elämänkoulua yhdysvaltalaisessa high schoolissa. Silti ymmärsin oman vastuuni koulunkäynnistä vasta, kun koulua oli jäljellä vain muutama hassu vuosi.

Myöhäinen herännäisyyteni askarruttaa minua yhä edelleen. Enemmän kuin minusta, oivalluksen laatu ja ajankohta kertovat suomalaisesta koulusta. Vaikka olin aktiivinen oppilas, en koskaan kokenut voivani todella vaikuttaa koulun käytäntöihin, oppisisältöihin tai edes fyysiseen ympäristöön. Tunneilla opitut asiat tuntuivat usein oman elämäni ja tulevaisuudensuunnitelmieni kannalta merkityksettömiltä. Kokeisiinkin tuli päntättyä pääosin siksi, että niistä annettiin arvosanoja. Arvosanoilla taas saattoi osoittaa olevansa hyvä, kiltti ja kunnollinen ja jatkaa matkaansa kohti jotakin merkityksellisempää. Kokeisiin vastaaminen oli mekaanista tulostamista, jotta opettajat saivat oppimiseen liittyvät muodollisuudet hoidettua, ja instituutio nimeltä koulu oli olemassa. Minä kipitin sen penkille joka päivä ja tein niin kuin toisinaan pyydettiin, yleensä käskettiin.

Kaikesta huolimatta viihdyin koulussa. Koulu oli minulle paikka onnistua, tuntea turvaa ja luoda tulevaisuutta, mutten silti tavoittanut tunnetta siitä, että koulu oli minua varten. Olenkin pohtinut lukuisia kertoja urani aikana, kuinka koulun mahtaa kokea oppilas, joka tulee kouluun päivittäin epäonnistumaan tai tuntemaan turvattomuutta. Oppilas, joka ei näe tulevaisuutta, johon koulunkäynnin tulisi johtaa. Oppilas, joka ei enää hae hyväksyntää opettajalta, kouluinstituutiolta tai vanhemmilta mahdottomaksi kokemansa tilanteen edessä.

Monissa oppimisen solmutilanteissa oppilasta autetaan tankkaamalla oppisisältöjä kerta toisensa jälkeen. Jankuttamalla vanhoja totuuksia siitä, kuinka asiat korjaantuvat. Kerrotaan, kuinka pitäisi viimein ryhdistäytyä, pitäisi olla paikalla, pitäisi tulla ajoissa, pitäisi miettiä seurauksia, pitäisi olla hiljaa, pitäisi kuunnella, pitäisi keskittyä, pitäisi ehtiä sivulle 52 lukuun 8, pitäisi nukkua, pitäisi liikkua, pitäisi syödä terveellisesti ja pitäisi kunnioittaa aikuisia. Oppilas kyllä tietää, että pitäisi. Hän on jopa yrittänyt kuunnella, ryhdistäytyä ja olla paikalla ajoissa hiljaa seurauksia miettien aamupala vatsassa ja kunnioitus mielessä. Siitä ei vain ole seurannut mitään sellaista, mitä olisi kannattanut jatkaa. Ehkä yritys ei ole riittänyt. Ehkä sitä ole kukaan huomannut. Ehkei siihen ole kukaan uskonut. Ehkä on yritetty väärin, tai ei ole osattu yrittää oikein.

Ehdoton enemmistö oppilaista kyllä selviytyy suomalaisesta peruskoulusta vähintäänkin kohtuullisesti, jos he kokevat opiskelun jollakin tapaa merkitykselliseksi. Tukeakin saa, jos pitää kerrata sijamuotoja tai funktioita, mutta kenellä olisi rohkeutta ja aikaa kysyä oppilaalta, mitä sellaista tämä koulu voisi sinulle tarjota, että sinä kokisit itsesi merkitykselliseksi, osalliseksi, turvalliseksi ja täysivaltaiseksi niin, että haluaisit olla osa yhteistä kouluamme. Miten sinä olet ajatellut hyödyntää tämän sinua varten olemassa olevan ainutlaatuisen mahdollisuuden? Miten me voimme tukea sinua niin, että sinä opit kaiken sen mitä tarvitset tavoitteidesi toteuttamiseksi?

Vastaukset näihin kysymyksiin, eivät synny itsestään. Ne syntyvät vain siitä ymmärryksestä, että juuri minun elämäni on merkityksellinen ja sillä on tehtävä, joka on tärkeä myös minun ympärilläni oleville ihmisille. Ne syntyvät oman toiminnan avautumisesta valintoina, joista olen itse vastuullinen ja joita olen itse kyvykäs ja velvollinen tekemään. Ne syntyvät kyvystä nähdä toiveikkaaseen tulevaisuuteen ja innosta elää se. Ne syntyvät kyvystä luoda tie tulevaisuuteen todellisten tekojen sarjana, joka on mahdollista toteuttaa puskemalla läpi haasteista ja iloitsemalla onnistumisista.

Meidän tehtävämme aikuisina on luoda edellytykset sille, että jokaisella lapsella ja nuorella on mahdollisuus nähdä koulu häntä varten olemassa olevana mahdollisuutena. Tarvitsemme sen toteuttamiseen tulevaisuuteen suuntautuvaa ratkaisukeskeistä asennetta, jossa yksilö on aidosti oman elämänsä keskiössä ilman ulkopuolista määrittelyä. Meidän on kyettävä kuuntelemaan, olemaan tukena läsnä ja nähtävä ne vahvuudet, joita kukin itsessään kantaa. Meidän on annettava aikaa. Meidän on fokusoitava niihin todellisiin tekoihin, joiden kautta kukin elää oman unelmansa todeksi kulkien kohti merkityksellistä tulevaisuutta turvallisesti tukijan ja kannustajan rinnalla.