Onko lahjakkuus tärkeämpää kuin motivaatio – vai päinvastoin?

Adam Grant kertoo kirjassaan Give and take (2013) tutkimuksesta, johon osallistui maailman parhaita muusikoita, tieteenharjoittajia ja urheilijoita. Haastatellessaan eturivin pianisteja tutkijat huomasivat hämmästyksekseen, että suurimmalla osalla näistä huippumuusikoista oli ollut alkuvaiheessa melko vaatimaton lahjakkuuden taso. He kyllä erottuivat perheessä ja lähinaapurustossa, mutta eivät nousseet esiin paikallisella, alueellisella tai kansallisella tasolla.

Toinen hämmästyksen aihe tutkijoille oli, että näiden huippupianistien ensimmäinen opettaja oli tyypillisesti aivan tavallisen tuntuinen naapuruston musiikinopettaja. Pianistit eivät siis olleet huippulahjakkaita eivätkä päässeet heti huippuopettajien ohjattaviksi, mutta kehittyivät silti ajan kuluessa maailman parhaiksi pianisteiksi. Miksi?

Se, missä nämä pianistit erosivat muista, oli harjoittelun määrä. He olivat motivoituneita harjoittelemaan huomattavasti muita enemmän. Kävi ilmi, että näiden huippujen ensimmäiset opettajat olivat välittäviä, ystävällisiä ja kärsivällisiä ja saivat musiikin tuntumaan mielenkiintoiselta ja hauskalta. Muusikonalut saivat hyvin positiivisia kokemuksia ensimmäisistä tunneistaan, mistä syntyi halu oppia enemmän ja alkukimmoke tiiviiseen harjoitteluun. Oppilaat saivat tutkia erilaisia mahdollisuuksia ja kokea kaikenlaisia musiikillisia aktiviteetteja ennemmin kuin altistua ”oikein tai väärin” tai ”hyvä tai huono” -kommenttien vaikutuksille.

Tämä antaa vahvistusta sille, ettemme me vanhemmat turhaan houkuttele lapsiamme ”löytöretkille” uusiin maailmoihin, vaikkapa museoihin, taidenäyttelyihin, konsertteihin, kylätapahtumiin, elokuviin tai kirjastoihin. Kun annamme heidän kaikessa rauhassa nähdä, tutkia ja kokeilla erilaisia asioita, luomme heille mahdollisuuksia innostua johonkin syvemmin.

Kehittymisessä luontainen lahjakkuus tietysti auttaa, ja harrastuksen tai ammatin vaatimien perusedellytysten tulee täyttyä. Tuon alkutason ei kuitenkaan tarvitse olla kovin korkea edes huipputasolle pyrittäessä. Motivaatio ja innostus rupeavat äkkiä merkitsemään lahjakkuutta enemmän. Ja kun motivaatio syttyy, alkaa näkyä määrätietoisuutta, periksiantamattomuutta ja sisua kohti jotakin pidemmän tähtäimen tavoitetta.

Osaajaksi tulemiseen alalla kuin alalla tarvitaan ripaus lahjakkuutta, mutta ehkä huomattavasti vähemmän, kuin yleisesti kuvittelemme. Innostus ja motivaatio itsensä kehittämiseen harjoittelemalla taitaa sittenkin olla lahjakkuutta tärkeämpi tekijä.


Opi tukemaan motivaatiota

 

Palkitsemisen haaste

Iltasanomat otsikoi tiistaina 7.8.2018 räväkästi:

Palkitsemisen haaste

Uteliaana ostin numeron ja löysin sisäsivulta toteamuksen, ettei palkitseminen hyvästä koulutyöstä kannata. Siinä olikin kaikki palkitsemisesta. Oli hiukan huijattu olo ihan kivasti tehdystä muusta jutusta huolimatta.

Koulutöistä palkitsemista kannattaa pohtia vähän laajemmin. Kysymyshän on ulkoisesta motivaatiosta, eli palkkioita tarjoamalla ja maksamalla pyritään saamaan halutunlaisia tuloksia. Onko se oikein? Kannattaako se?

Ihanteellista olisi, jos työhön kuin työhön löytyisi sisäinen motivaatio, ts. tekemisestä itsestään ja sen aikaansaannoksista saisi sen voiman, millä jaksaa eteenpäin. Asioissa, missä innostus vauhdittaa etenemistä, palkitseminen voi olla haitallista. Palkittu voi kokea palkkion ulkoiseksi ohjaukseksi johonkin sellaiseen, mikä ei ole hänelle mieluista, ja innostus rupeaa hiipumaan.

Mitä sitten voi tehdä, kun havaitsee innostusta ja sisäistä motivaatiota ja tekisi mieli palkita siitä? Kannattaa hetki vielä miettiä, onko palkitseminen ollenkaan tarpeellista. Ja jos on, voiko sen toteuttaa siten, että siinä olisi mahdollisimman vähän ulkopuolisen ohjauksen tuntua.

Entä kun minkäänlaista innostusta ei ole havaittavissa eli sisäistä motivaatiota ei kertakaikkiaan löydy?

sitkeä kuunteleminen

Silloin voi auttaa etsimään sisäistettyä motivaatiota, eli kiinnostusta hiukan ikävämpään asiaan sen takia, että se palvelee jotain isompaa, lapselle tärkeää hienoa asiaa. Esimerkiksi kurjalta tuntuvia kouluaineita saattaa sietää paremmin, jos huomaa niiden hyvän hoitamisen lisäävän valinnan mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Yhteinen tulevaisuuden pohdinta lapsen kanssa saattaa olla ihan riittävä motivaattori tähän.

Jos motivaatio on edelleen kateissa, voi mennä vieläkin enemmän ulkoisen motivaation suuntaan. Tällöin kannattaa muistaa, että palkkioilla yleensä saadaan korkeintaan sitä, mistä palkitaan. Ovatko silloin arvosanat se tärkein juttu? Arvosanathan mittaavat kokeissa ja näytöissä onnistumista, eivät välttämättä edes osaamista. Lisäksi, jos koetulokset ovat huonoja, ajattelu voi synkistyä tarpeettomasti. Luvattu palkkio ei kannustakaan enää yrittämään vaan pikemminkin lannistaa. Mieleen saattaa tulla peräti jokin kepulikonsti. Arvosanojen sijasta voi seurata yrittämistä, itsensä likoonlaittamista ja tekemistä, ja palkita sitten niiden perusteella.

Olenko sitten samaa mieltä tuon Iltasanomien otsikon kanssa? Olen nähnyt niin paljon erilaisia vanhempia, lapsia, perheitä ja tilanteita, että vastaan kyllä ja ei. Siinä mielessä kyllä, etten arvosanoista palkitsemista koskaan lähtisi ensimmäisenä kokeilemaan.

Lisää motivaatiosta:
Deci, E. L. (1995). Why we do what we do. Understanding Self-Motivation. Penguin books.
Jäntti, L. & Hirvonen, K. (2016). Murkkumotivaation avaimet. Educons.
Martela, F. (2015). Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. Gummerus.

Opi tukemaan opiskelumotivaatiota

Vauhtia vahvuuksista

Koulujutut ovat usein aika räjähdysherkkä keskustelunaihe. Sopivan hetken koittaessa aihetta voi lähestyä hiukan kiertäen, vahvuuksien etsimisen kautta.

vahvuudet
vahvuudet
vahvuudet
vahvuudet
© Katariina Hirvonen & Lauri Jäntti & Educons Oy

Hyvä ilmapiiri mahdollistaa jatkamisen vaikkapa tavoitteita kohti, minne Ripa ihailtavalla neuvokkuudella (sitä kuitenkaan itse huomaamatta) seuraavaksi suuntaa.


Hyvää joulua

Sarjakuvan voima

Tässä on ensimmäinen sarjakuvamme syksyltä 2015: (voit klikata sen isommaksi)

koulutussarjis915

Kuvasimme siinä arjen kohtaamisen, jossa isä antaa taitavasti uuden näkökulman lasta harmittavaan tilanteeseen. Useimmat meistä vanhemmista määrittelevät täysin automaattisesti tällä tavalla tilanteita uudelleen. Tyypillisesti ehdotamme jollakin tokaisulla lapselle vaihtoehtoista tapaa nähdä harmia tuottanut asia. Kasvojen ilmeen muuttuminen sitten paljastaa, hyväksytäänkö uusi näkökulma vai ei.

Arkisten onnistumisten tutkiminen auttaa ymmärtämään, mitä tilanteessa tapahtui ja kuinka vastaavanlaiset kohtaamiset todennäköisimmin onnistuvat myös jatkossa. Tuota sarjakuvaa katsoessa saattaa tulla mieleen, että uudelleenmääritysten olisi hyvä olla lapsen mielestä yhtä totta kuin alkuperäinenkin ajatus. Vanhemman mielestä sen kannattaisi tuntua hyödylliseltä ja tuoda näkyviin uusia etenemismahdollisuuksia. Onnistumisen saattaisi oivaltaa olevan tunnistettavissa kuulijan reaktiosta siihen.

Vähän pidemmälle miettiessä voi keksiä erilaisia tapoja löytää uusia näkökulmia. Esimerkiksi huomaa voivansa miettiä

  • mitä muuta lapsen kuvaama tunne tai oire voisi tarkoittaa
  • mitä sellaisia puolia tilanteesta voisi löytää, joita lapsi ei ole huomannut ja jotka voisivat tuoda uutta merkitystä
  • missä toisenlaisessa tilanteessa negatiiviseksi koettu tilanne olisikin hyödyllinen

Tavallisia arjen onnistumisia kannattaa siis jollakin tavalla tehdä näkyväksi, jotta voisi miettiä syitä onnistumisiin. Kiireisessä arjessa se voi olla vaikeata, mutta … me olemme paiskineet kevään ja kesän töitä auttaaksemme siinä.

Jatkoimme arjen tilanteiden kuvaamista keskittyen lähinnä lasten oma-aloitteisuuden ja oppimismotivaation tukemisen tapoihin. Hahmot saivat nimet ja muodostui perhe, jossa isä Ripa, äiti Sofi sekä lapset Susa ja Tatu kohtaavat arjen eri tilanteissa.

Perhekuva

Helpotimme olennaisten tekijöiden oivaltamista laittamalla Ripan kirjoittamaan vinkkejä sulkiskaverilleen Sampalle. Ripa tosin oli hyvin vastahakoinen siihen, koska hän ymmärsi kaikkien yksilöiden ja tilanteiden olevan erilaisia. ”Mitään patenttiratkaisuja ei ole”, hän toteaa. Samppa sai kuitenkin suostuteltua Ripan kirjoittamaan harjoituksia, jotka auttavat ymmärtämään sarjakuvan tilanteita vähän syvemmin.

Nyt olemme edenneet niin pitkälle, että meillä on käsikirjoitettuna ja luonnosteltuna 31 sivua sarjakuvia ja 14 sivua niihin liittyviä ideoita ja ajatuksia oppimisen tukemistaitojen kehittämiseen. Kaikki kuvaavat arkea, missä vanhemmat ovat haastavassa tilanteessa ja jollakin tavalla onnistuvat pääsemään siitä eteenpäin.

kiinnostusinnostus

Ratkaisut, joihin Ripa ja Sofi päätyvät, syntyvät usein täysin vahingossa tutkimustiedon tukemalla tavalla. Heillä näyttää olevan kuuntelemisen taidon lisäksi ihmeellinen vaisto osua hyvään ratkaisuun, vaikka kommelluksiakin toki sattuu.

Nämä kuvaukset Ripan, Sofin, Susan ja Tatun arjesta ilmestyvät kohta kirjana, josta olemme todella innoissamme. Luonnoskuvien puhtaaksipiirtämisessä ja värittämisessä menee vielä hetki aikaa, mutta uskomme saavamme sen painosta loka-marraskuun vaihteessa.

Oman kirjasi saat uunituoreena kotiin ennakkotilaamalla tästä

Sarjakuvassa on voimaa!

Näin autat suunnan löytämisessä

Epäröikö aikuistumassa oleva lapsesi tekemiään opiskeluvalintoja tai ylipäätänsä opiskelun mielekkyyttä? Epäröinti on ymmärrettävää, sillä valinnanmahdollisuudet ovat lisääntyneet huimasti ja päätöksenteko käy työstä. Päätöksen jälkeenkin saattaa helposti jäädä miettimään, oliko ratkaisu paras mahdollinen ja olisiko sittenkin kannattanut valita toisin.

Epävarmuus valinnoista

Vanhempana voit helpottaa hänen tuskaansa kertomalla, ettei ole olemassa yhtä oikeaa ihanneuraa, vaan useita sopivia. Ja ehkä kannattaisi myös muistuttaa, ettei työn sopivuutta itselle voi varmasti tietää etukäteen kokeilematta edes jotakin osa-aluetta siitä ensin. ”So what” hän saattaa puuskahtaa kyllästyneenä, mutta mitäpä, jos jatkaisit hänen olonsa helpottamista vaikkapa seuraavalla tavalla:

Hyvä aloitus on jossain sopivassa välissä herätellä keskustelua, minkälaisista tekemisistä hän pitää tekemisen itsensä vuoksi. Vauhtia keskusteluun voi ottaa vaikkapa tähänastisesta opiskelusta, harrastuksista ja tehdyistä töistä.

  • Minkälaiset tekemiset niissä ovat tuntuneet itselle sopivilta?
  • Minkälaisessa ympäristössä ja minkälaisten ihmisten kanssa on ollut hauska tehdä hommia?
  • Mikä on innostanut, potkaissut liikkeelle?
  • Missä hän tuntee olevansa hyvä?
  • Minkälaisista asioista muut ovat kehuneet häntä?

Varmaan itsekin pystyt muistuttamaan häntä monenlaisista tilanteista, jotka auttavat näkemään hänen vahvuuksiaan ja myös tuomaan hänelle lisävoimaa pohdiskeluun.

Kun nuori paremmin hahmottaa itselleen tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, on helpompi pohtia erilaisia mahdollisia tulevaisuuskuvia. Seuraavaksi voisivat keskusteluhetkenne keskittyä miettimään ympäristön tarpeita. Vaikka olisi kuinka hyvä jossakin asiassa, toimeentulo voi olla vaikeaa, ellei kyseiselle osaamiselle ole riittävästi kysyntää. Siksi esimerkiksi seuraavien kysymysten pohtiminen auttaa eteenpäin:

  • Mitä omiin kiinnostusalueiseen liittyvää apua voisi tarjota naapureille? Entä lähiseudun yrityksille?
  • Missä olisi eniten kysyntää omiin kiinnostusalueisiin liittyville palveluille?
  • Mitä kaikkea ihmiset ja organisaatiot ylipäätänsä tarvitsevat nyt ja lähitulevaisuudessa?

Netistä, sanomalehdistä, radio- ja tv-ohjelmista saatte ideoita tähän keskusteluun.

Edellä mainittujen keskusteluhetkien jälkeen voisitte ideoida töitä, jotka saattaisivat olla jollakin tavalla houkuttelevia. Huomaa, ettei niiden tarvitse olla mitään perinteisiä ammatteja, vaan itse ideoidut tavat hankkia elantoa ovat myös mahdollisia. Kun listalla on kymmenkunta ehdokasta, ne voi laittaa kiinnostuksen mukaiseen järjestykseen ja ruveta vaikka yhdessä ideoimaan, kuinka lähteä selvittämään niiden soveltuvuutta tarkemmin.

  • Missä kiinnostavaa työtä voisi kokeilla?
  • Voisiko jotain ammattilaista seurata hänen työskennellessään ja haastatella häntä?
  • Löytyisikö asiaan liittyviä videoita tai kirjoituksia?
  • Missä kaikkialla olisi mahdollista oppia työhön liittyviä asioita?

Tämän jälkeen voit antaa arvokasta apua auttamalla häntä syntyneiden ideoiden kokeilemisessa ja testaamisessa. Yksi mahdollisuus on kannustaa tekemään pieninä rinnakkaisprojekteina sellaisia tehtäviä, joiden kautta hän saa tuntemuksia ideoiduista töistä. Projektit voivat olla vaikka valokuvausta opiskelun ohella tai urheiluvalmennusta biologian opintojen lomassa. Ilman suuria sitoumuksia testataan erilaisia mahdollisuuksia ja tunnustellaan oikeita suuntia. Reitti poukkoilee, koska välillä tehdään vääriä valintoja, mutta uusien reitinvalintojen kautta suunta korjaantuu.

Poukkoileva reitti saadaan johtamaan kohti tyydytystä tuottavaa työtä parilla yksinkertaisella keinolla: Tavoite määritellään ensin aivan epämääräisellä tasolla, esimerkiksi ”hyvä homma, jota on kiva tehdä ja josta saa riittävän toimeentulon”. Tavoitteen epämääräisyys voidaan alkuvaiheessa hyväksyä, koska se tarkentuu kokeilujen kautta. Lisäksi kannattaa jokaisen kokeilun jälkeen ”nollata” tilanne ja katsoa saadun kokemuksen täydentämässä valossa miltä ”maisema” nyt näyttää ja missä ollaan. Sitten ollaankin taas valmiina jatkamaan eteenpäin ottamalla seuraava askel ja kokeilu. Näin päästään askel askeleelta lähemmäs maalia, jota myös muutetaan ja kehitetään matkalla kertyvän opin pohjalta.

Nuoren tukeminen edellä kuvatuilla keskusteluilla ei siis ole mitään rakettitiedettä, vaan jokainen vanhempi voi olla siinä halutessaan avuksi. Lisätukea saat

Kerro tilanteesi tästä linkistä, niin suosittelen sopivinta etenemistapaa. Etenemissuositus on maksuton.

Lähteitä:
Ibarra, H. (2003). Working Identity
Järvilehto, L. (2013). Upeaa työtä
Toivonen, V-M & Koivisto M. (2010). ITSEstään