Minä itse!

Muistatko vielä ne kerrat, kun kiukustuneena tiuskaisit äidillesi tai isällesi nuo kaksi sanaa? Sydänjuuria myöten loukattuna potkaisit juuri puetut kengät toiselle puolelle eteistä, riisuit vielä sukatkin jalasta ja heitit ne perään. Kuulit ehkä vierestäsi syvän huokauksen ja näit kelloa katsovan aikuisen. Osasit jo pukea, mutta vanhempiesi mielestä se kesti ikuisuuden.

Entä nyt aikuisena, kun kukaan ei ole enää yrittämässä pukea sinua? Muistatko vielä, miltä se tuntui?

Me aikuiset emme taida muistaa päätellen siitä, kuinka paljon asioita teemme lastemme puolesta. Kouluikäisten lasten kohdalla näkyy myös halu saada lapsi tekemään asioita samalla tavalla kuin me itse olemme tottuneet tekemään.

Tällöin unohtuu ainakin kolme asiaa:

  • ympäristö ei ole enää ollenkaan samanlainen kuin omassa lapsuudessamme
  • lapsen asiantuntemus jää kokonaan hyödyntämättä
  • lapsen oma-aloitteisuus ja motivaatio voivat tyystin lopahtaa

Mikä sitten neuvoksi?

Lapsilla, jopa murrosikäisillä, on todistettavasti havaittu älyllistä toimintaa. Mitäpä jos neuvomisen ja puolesta tekemisen sijaan rupeaisimmekin kysymään heiltä enemmän, kuinka he asian näkevät ja kuinka sen tekisivät. Ei se tarkoita vanhemman vastuusta eikä rajoista luopumista, vaan asiaa lähellä olevien aivojen käynnistämistä ja ottamista mukaan pohdintaan.

lapsen kuunteleminen

Aikuiset, jotka tekevät näin, kertovat usein hämmästyttävistä oivalluksista, mitä ovat saaneet. Uusia näkökulmia ja tapoja ajatella asioista on löytynyt tai vähintäänkin on opittu ymmärtämään lapsen tapaa ajatella. Kysymyksillä on sitten tarkennettu asiaa ja saatu lapsi näkemään oman ajattelunsa vahvuuksia ja heikkouksia.

Keinoista päästä tällaiseen valmentavaan kasvatusotteeseen kertoo uutuuskirjamme Murkkumotivaation avaimet. Siinä havainnollistetaan erilaisia arkisia perheen tilanteita sarjakuvan avulla ja kerrotaan ratkaisuista, joihin nämä vanhemmat päätyvät. Mukana olevista harjoituksista saa vinkkejä, kuinka voi itse vanhempana kehittyä lasten oma-aloitteisuuden ja oppimismotivaation tukemisessa.

Tilaamalla kirjan ennakkoon helpotat viimeistelytyömme rahoitusta ja säästät itse postitusmaksun. Annat myös meille tärkeää henkistä tukea, että pääsemme maaliin.

Murkkumotivaation avaimet -lisätietoa ja ennakkotilaaminen tästä

Anna siis lapsen (ja meidänkin) tehdä itse! Se on yksi kirjassa esitellyistä motivaation avaimista.

Koulua vai elämää varten?

Muistan elävästi hetken, jolloin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että koulu on olemassa oppilaita varten.

Istuin helsinkiläisen lukion vanhan juhlasalin lattialla kuuntelemassa rehtorin puhetta uusille opiskelijoille ja äimistyin rehtorin viisaan puheen viimeisistä sanoista. ”Muistakaa, tätä koulua ei olisi olemassa ilman teitä.”. Oivallusta oli edeltänyt miltei kokonainen lapsuus, vaatimattomat yhdeksän vuotta suomalaista peruskoulua ja vuosi elämänkoulua yhdysvaltalaisessa high schoolissa. Silti ymmärsin oman vastuuni koulunkäynnistä vasta, kun koulua oli jäljellä vain muutama hassu vuosi.

Myöhäinen herännäisyyteni askarruttaa minua yhä edelleen. Enemmän kuin minusta, oivalluksen laatu ja ajankohta kertovat suomalaisesta koulusta. Vaikka olin aktiivinen oppilas, en koskaan kokenut voivani todella vaikuttaa koulun käytäntöihin, oppisisältöihin tai edes fyysiseen ympäristöön. Tunneilla opitut asiat tuntuivat usein oman elämäni ja tulevaisuudensuunnitelmieni kannalta merkityksettömiltä. Kokeisiinkin tuli päntättyä pääosin siksi, että niistä annettiin arvosanoja. Arvosanoilla taas saattoi osoittaa olevansa hyvä, kiltti ja kunnollinen ja jatkaa matkaansa kohti jotakin merkityksellisempää. Kokeisiin vastaaminen oli mekaanista tulostamista, jotta opettajat saivat oppimiseen liittyvät muodollisuudet hoidettua, ja instituutio nimeltä koulu oli olemassa. Minä kipitin sen penkille joka päivä ja tein niin kuin toisinaan pyydettiin, yleensä käskettiin.

Kaikesta huolimatta viihdyin koulussa. Koulu oli minulle paikka onnistua, tuntea turvaa ja luoda tulevaisuutta, mutten silti tavoittanut tunnetta siitä, että koulu oli minua varten. Olenkin pohtinut lukuisia kertoja urani aikana, kuinka koulun mahtaa kokea oppilas, joka tulee kouluun päivittäin epäonnistumaan tai tuntemaan turvattomuutta. Oppilas, joka ei näe tulevaisuutta, johon koulunkäynnin tulisi johtaa. Oppilas, joka ei enää hae hyväksyntää opettajalta, kouluinstituutiolta tai vanhemmilta mahdottomaksi kokemansa tilanteen edessä.

Monissa oppimisen solmutilanteissa oppilasta autetaan tankkaamalla oppisisältöjä kerta toisensa jälkeen. Jankuttamalla vanhoja totuuksia siitä, kuinka asiat korjaantuvat. Kerrotaan, kuinka pitäisi viimein ryhdistäytyä, pitäisi olla paikalla, pitäisi tulla ajoissa, pitäisi miettiä seurauksia, pitäisi olla hiljaa, pitäisi kuunnella, pitäisi keskittyä, pitäisi ehtiä sivulle 52 lukuun 8, pitäisi nukkua, pitäisi liikkua, pitäisi syödä terveellisesti ja pitäisi kunnioittaa aikuisia. Oppilas kyllä tietää, että pitäisi. Hän on jopa yrittänyt kuunnella, ryhdistäytyä ja olla paikalla ajoissa hiljaa seurauksia miettien aamupala vatsassa ja kunnioitus mielessä. Siitä ei vain ole seurannut mitään sellaista, mitä olisi kannattanut jatkaa. Ehkä yritys ei ole riittänyt. Ehkä sitä ole kukaan huomannut. Ehkei siihen ole kukaan uskonut. Ehkä on yritetty väärin, tai ei ole osattu yrittää oikein.

Ehdoton enemmistö oppilaista kyllä selviytyy suomalaisesta peruskoulusta vähintäänkin kohtuullisesti, jos he kokevat opiskelun jollakin tapaa merkitykselliseksi. Tukeakin saa, jos pitää kerrata sijamuotoja tai funktioita, mutta kenellä olisi rohkeutta ja aikaa kysyä oppilaalta, mitä sellaista tämä koulu voisi sinulle tarjota, että sinä kokisit itsesi merkitykselliseksi, osalliseksi, turvalliseksi ja täysivaltaiseksi niin, että haluaisit olla osa yhteistä kouluamme. Miten sinä olet ajatellut hyödyntää tämän sinua varten olemassa olevan ainutlaatuisen mahdollisuuden? Miten me voimme tukea sinua niin, että sinä opit kaiken sen mitä tarvitset tavoitteidesi toteuttamiseksi?

Vastaukset näihin kysymyksiin, eivät synny itsestään. Ne syntyvät vain siitä ymmärryksestä, että juuri minun elämäni on merkityksellinen ja sillä on tehtävä, joka on tärkeä myös minun ympärilläni oleville ihmisille. Ne syntyvät oman toiminnan avautumisesta valintoina, joista olen itse vastuullinen ja joita olen itse kyvykäs ja velvollinen tekemään. Ne syntyvät kyvystä nähdä toiveikkaaseen tulevaisuuteen ja innosta elää se. Ne syntyvät kyvystä luoda tie tulevaisuuteen todellisten tekojen sarjana, joka on mahdollista toteuttaa puskemalla läpi haasteista ja iloitsemalla onnistumisista.

Meidän tehtävämme aikuisina on luoda edellytykset sille, että jokaisella lapsella ja nuorella on mahdollisuus nähdä koulu häntä varten olemassa olevana mahdollisuutena. Tarvitsemme sen toteuttamiseen tulevaisuuteen suuntautuvaa ratkaisukeskeistä asennetta, jossa yksilö on aidosti oman elämänsä keskiössä ilman ulkopuolista määrittelyä. Meidän on kyettävä kuuntelemaan, olemaan tukena läsnä ja nähtävä ne vahvuudet, joita kukin itsessään kantaa. Meidän on annettava aikaa. Meidän on fokusoitava niihin todellisiin tekoihin, joiden kautta kukin elää oman unelmansa todeksi kulkien kohti merkityksellistä tulevaisuutta turvallisesti tukijan ja kannustajan rinnalla.