Kuinka välttää tiedostamattomuuden ansa?

Kaksi nuorta kalaa sattuu uiskennellessaan kohtaamaan vastakkaiseen suuntaan uivan vanhemman kalan, joka nyökkää ja sanoo: ”Huomenta, pojat, miltäs vesi tuntuu?” Nuoret kalat uivat taas vähän aikaa, kunnes toinen katsahtaa toista ja sanoo: ”Mitäs hemmettiä se sellainen vesi oikein on?”

Näin David Foster Wallace lähti liikkeelle puheessaan collegesta valmistuville opiskelijoille vuonna 2005. Koulun pitäisi opettaa ihminen ajattelemaan. ”Mikäli täydellinen vapaus ajattelun kohteista tuntuu teistä niin itsestään selvältä, ettei siitä puhumiseen kannata edes tuhlata aikaa, pyydän teitä ajattelemaan kaloja ja vettä ja unohtamaan hetkeksi sen, mitä ajattelette itsestäänselvyyksien arvosta”, jatkoi Wallace.

rajaus

Puheen ydin oli ylimielisyydessä, sokeassa varmuudessa ja ahdasmielisyydessä, joka vangitsee meidät niin perinpohjaisesti, ettemme edes tajua olevamme ”vankilassa”. Joudumme tiedostamattomuuden ansaan. Näemme asioita päivä päivältä kapeammin, emmekä huomaa sitä itse. Erityisen salakavalaa on, että uskomuksemme ohjaavat havaintojamme etsimään lisävahvistusta juuri näille uskomuksille.

Mitä sitten voimme tehdä?

Ajattelemaan oppiminen tarkoittaa Wallacen mukaan, että opimme säätelemään, miten ja mitä ajattelemme. Opimme valitsemaan, mihin kaikkeen kohdistamme huomiomme ja kuinka muodostamme kokemuksistamme merkityksiä. Jos emme osaa tai halua tehdä näitä valintoja, meitä viedään kuin pässiä narussa.

Voisimmekohan alkajaisiksi hyväksyä, että kaikilla asioilla on useita puolia? Se hurjan ohituksen tehnyt eteemme kiilannut maasturi saattaa olla viemässä katolta pudonnutta pientä poikaa sairaalaan. Hymytön asiakaspalvelija saattaa miettiä, kuinka hänen dementoitunut äitinsä selviää seuraavasta yöstä. He eivät siis välttämättä tähtää meidän elämämme hankaloittamiseen, vaan yrittävät itse selviytyä. Tilanne muuttuu, kun näkökulma vaihtuu. Oma valintamme on, kuinka haluamme ajatella ja antaa sen sitten heijastua käytökseemme.

Voimme tutkia, millaisia uskomuksia löydämme omasta ajattelustamme. Osa niistä on todennäköisesti voimauttavia tyyliin ”kaikilta ihmisiltä voi oppia jotakin”. Osa saattaa olla rajoittavia, esimerkiksi ”taidenäyttelyssä ei voi olla hauskaa”. Rajoittavia uskomuksia löytää ehkä helpoiten kiinnittämällä huomiota ilmaisuihin ”aina”, ”kaikki”, ”ei koskaan”, ”täytyy”, ”pitäisi” ja ”en saa”. Kun löytää tällaisen rajoittavan ajatuksen, sen voi vaihtaa johonkin kokonaan toisenlaiseen (kukapa ajattelemista voisi estää). Sitten voi tunnustella, olisiko mitenkään mahdollista ajatella enemmänkin näin, ja jos olisi, kuinka se vaikuttaisi omaan elämään.

Omiin läheisiin liittyviin rajoittaviin uskomuksiin voi kokeilla vaikkapa seuraavia vaihtoehtoja:

  • muistan helposti hyviä asioita hänestä
  • hän saa minut kasvamaan ihmisenä monella tavalla
  • hänellä on jokin positiivinen tarkoitus, jonka vielä saan selville

Yleensä kannattaa kokeilla useita vaihtoehtoja. Kokeilut kannustavat myös etsimään lisätietoa kyseisestä asiasta ja laajentavat näkökulmia silläkin tavoin. Lopulta voi valita, mihin ”totuuteen” haluaa mieluiten uskoa ja antaa sen heijastua käyttäytymiseen.

”On käsittämättömän vaikeaa elää tietoisena, aikuisena, päivästä päivään”, sanoi Wallace puheensa lopuksi. ”Ja se taas muistuttaa meitä jälleen yhdestä suuresta itsestäänselvyydestä: teidän koulutuksenne todellakin on koko elämän mittainen asia, ja se alkaa nyt. Toivotan teille paljon enemmän kuin onnea.”

Lähteitä:

Wallace, D. F. (2012). Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja.
Educons (2015). AKKU-verkkomateriaali vanhemmille

Anssin kesätyö

Anssi pääsi kesäksi leikkaamaan ruohoa. Heti työpaikasta kuultuaan hän päätti tehdä homman niin hyvin kuin pystyisi ja aloitti miettimällä, mikä nurmikko on ja mitä tärkeää tehtävää se maailmankaikkeudessa toteuttaa. Hän mietti, onko se osa luontoa vai ihmiskäden väkinäinen aikaansaannos. Pohti myös, keille tekee työtään, mitkä ovat näiden perimmäiset toiveet, mitä hyötyä he siitä saavat ja mitä hän itse saa.

ruohonleikkaaja 500

Ruohonleikkuriin Anssi tutustui perin pohjin. Vaihtoi siihen öljyt ja tarkisti terien kunnon. Oikaisi ja viilasi kiveen joskus osuneen kohdan teräväksi. Ei löytänyt enää sen leikkurimallin huoltokirjaa, mutta kaiveli nettiä sen verran, että löysi sieltä. Katsoi, että kaikki tarpeelliset huoltoon liittyvät tarkistukset tuli tehtyä.

Erään kiven hän muistaa erityisen hyvin, laakea, osittain nurmikon sisällä. Anssi arvioi maavaran väärin ja koko leikkuuvarsi meni vaihtoon. Asia kulki kaksi päivää synkkänä pilvenä hänen kanssaan, kunnes vaihtui oppimiskokemukseksi, joka ei enää harmittanut.

Useamman kerran kesän aikana hän kohtasi toisen ruohonleikkaajan, Veeran. Ensimmäisellä kerralla heille syntyi keskustelu leikkurimallien eroista ja kostean ruohon katkeamisen fysiikasta. Sitten heille tuli kohdatessaan tavaksi parantaa maailmaa käytännöllisten osaajien näkökulmasta ja kritisoida rankasti ideaalitilanteita käsitteleviä teoreetikkoja. Nämä kun heidän mielestään eivät ymmärrä mitään esineiden ja asioiden todellisesta olemuksesta. Anssi ja Veera vitsailivat ja nauroivat paljon, mutta heidän ajatuksenjuoksunsa ymmärtäminen olisi ollut ulkopuoliselle täysin mahdotonta.

Ne matalat niittykukat, eipä Anssi arvannut, kuinka tärkeitä ne olivat sille ystävälliselle vanhukselle. Mitään ei kuitenkaan enää ollut tehtävissä ja se tuntui täydelliseltä epäonnistumiselta ruohonleikkaajana. Elämää kokenut vanhus kuitenkin lohdutti häntä, mikä johti nöyrään, entistäkin tarkempaan edessä olevan nurmikentän havainnointiin.

Anssi kehitti leikatessaan optimaalisia kulkureittejä puut ja pensaat huomioiden. Erityisen ylpeä hän oli intuitiivisesta näkemyksestään, kuinka lähelle puun runkoa kannattaa koneella mennä, jotta puun ympärillä vietetyn ja trimmerillä siistimisen vaatima aika olisi sopivin mahdollinen halutulle laatutasolle.

Puksuttavaa konetta työnnellessään Anssi mietti myös globalisaation vaikutusta ruohonleikkuuseen. Voisiko sen ulkoistaa Intiaan tai Kiinaan ja mitä siihen liittyvää voisi tarjota verkkokaupasta. Hän pohti myös optimaalista ajattelun tasoa: voisiko ruohon leikkaamisesta tehdä robotiikkaa hyödyntävän asiantuntijajärjestelmän ja missä inhimillinen tekijä olisi arvokkaimmillaan. Minkälaista päätöksentekoa ruohonleikkuu vaatii.

Sitten hänen mieleensä juolahti ajatella, millainen olisi ruohonleikkuuakatemia, korkein ruohonleikkuun oppilaitos. Mitä siellä opetettaisiin ja kuinka. Olisivatko tietäminen ja tekeminen sama asia vai eri asia. Mistä akatemiassa annettaisiin tunnustusta ja todistus. Kehuttaisiinko siellä enemmän tekemisestä vai kyvyistä, kun jotain sai aikaan.

”Yrittäisit ensi kesänä hakea jotain hommaa, jossa voisi käyttää aivoja ja oppiakin jotain”, sanoi hänen isänsä kesän lopussa. Niinpä, ajatteli Anssi ja typisti eportfolioon aloittamansa työkuvauksen lyhyeen merkintään: Ruohonleikkuuhommissa kesällä 2014.

Kysyminen on tärkeää!

Kieli on mielenkiintoinen asia. Yritämme kuvata todellisuutta sen avulla. NLP-asiantuntijat, eli ihmisen toiminnan mallittamisen taitajat ovat verranneet ihmisten todellisuuskäsitystä karttaan, joka kuvaa maastoa. Karttoja voi olla monenlaisia ja jokaisella ihmisellä ne ovat erilaisia. Jos kahden keskustelevan ihmisen kartat poikkeavat toisistaan paljon, esimerkiksi toiselta puuttuvat korkeuskäyrät kokonaan, heidän voi olla ainakin ajoittain vaikea ymmärtää toisiaan.

mietiskelijäToisen kartta voi kuvata jotain aluetta huomattavasti tarkemmin kuin toisen, tai kartat voivat kuvata tarkasti samaa aluetta, mutta erilaisia merkkejä käyttäen. Äärimmillään heidän tapansa tehdä kartta, eli mallittaa todellisuutta, voi olla aivan erilainen. Jos toinen käyttää lieriöprojektiota ja toinen kartio- tai tasoprojektiota, samat asiat näyttävät kartalle piirrettynä erilaisilta. Mittakaavat voivat olla erilaiset, toisella on pieneltä alueelta paljon yksityiskohtia ja toinen näkee isoja kokonaisuuksia karkeammalla tasolla. Jokainen toimii oman karttansa pohjalta, olipa se kuinka puutteellinen tahansa, ja siksi on mahdollista, ettemme ymmärrä toisen ihmisen ratkaisuja ennen kuin tunnemme ”kartan”, jonka pohjalta hän ne tekee.

Kieli kuvaa kokemusta, havaintoja todellisuudesta, samalla tavoin kuin kartta kuvaa maastoa. Arkipäivän puheessa käyttämämme kieli on kuitenkin usein niin pinnallista, että sen perusteella on vaikea saada käsitystä toisen ajatusmaailmasta. Richard Bandler ja John Grinder ovat kirjassaan The Structure of Magic analysoineet, millä eri tavoilla todellisuutta kuvaavista aistimuksista syntyy kielen pintarakenne ja minkälaisia kysymyksiä esittämällä pystymme pääsemään paremmin ymmärtämään puhujan käsitystä todellisuudesta. Mehän pystymme kuvaamaan aistimuksiamme kielen avulla hyvinkin perusteellisesti, jolloin puhumme kielen syvärakenteesta. Tyypilliset tekijät, jotka vaikuttavat pintarakenteen syntymiseen, ovat Bandlerin ja Grinderin mukaan yleistäminen (generalization), poisto (deletion) ja vääristäminen (distortion).

Kielen pintarakenteen muodostuminen

Yleistäminen tarkoittaa, että tulkitsemme todellisuutta suoraviivaisesti siten, että muutaman tai ainoastaan yhden kokemuksen perusteella päättelemme yleisemmän säännön tapahtumien kululle. Esimerkiksi joku voisi todeta: ”Ihmisiä ei tervehditä meidän talossamme.” Jos huomaamme kysyä hiukan tarkemmin asiasta, saatamme yllätykseksemme saada selville, että joku ei ollut vastannut tervehdykseen sinä aamuna. Poisto puolestaan tarkoittaa huomion kiinnittämistä yksipuolisesti kokemuksen johonkin osaan jättäen muut osat pois. Esimerkiksi joku voisi sanoa: ”Isäni mielestä minusta ei ole mihinkään.” Tarkemmin asiaa kyseltäessä paljastuukin, että isä oli ehdottanut tehtävää, jota hänen aikuinen lapsensa piti kykyihinsä nähden vaatimattomana. Vääristäminen taas tarkoittaa kokemuksen muuttamista esimerkiksi mielikuvituksen avulla. Taiteessa sitä voi hyödyntää positiivisesti esimerkiksi impressionismissa, mutta se voi myös vaarallisesti muuttaa havaintoja todellisuudesta vaikka jonkun vahvan uskomuksen suuntaisesti. Joku tulkitsee positiivisen palautteen ivaksi, koska uskoo, ettei voi koskaan olla hyvä siinä asiassa.

Miksi tämä sitten on tärkeätä? Emme useinkaan huomaa, että luulemme kielen pintarakenteesta ymmärtävämme, mitä toinen tarkoittaa. Nyökyttelemme ymmärtäväisesti, mutta ymmärrämme kokemuksen, jota toinen kuvaa, täysin eri tavalla kuin puhuja. Emme ehkä ollenkaan havaitse, kuinka monimerkityksellistä kieli on, emmekä silloin osaa kysymyksillä tarkentaa, mitä puhuja itse asiassa tarkoittaa.

Muistaisimmepa kysymällä tarkentamisen arvon!

Me lykkääjät

”Aina on jokin (teko)syy tehdä kaikki juuri ennen määräaikaa. Miten saisin tehtävät aloitettua ja tehtyä ajoissa, kun usein aikaa kuitenkin olisi?” ”Tentteihin lukeminen viivästyy ja kirjan kahlaaminen tuntuu turruttavalta. Tarvitsisin paremman otteen opiskeluun ja jonkinlaisen avun ”ryhdin” saamisessa.”

Tunnistan näistä opiskelijoiden kirjoittamista kuvauksista myös itsessäni piilevän asioiden lykkääjän. Vitkastelulle löytyy hyviäkin perusteluja: Tiedon hankinta ja ideointi ovat tärkeitä, niitä kannattaa jatkaa niin pitkään kuin mahdollista. Päätöksiä ei kannata tehdä liian nopeasti. Rento meininki, on hyvä ymmärtää, mistä on kysymys ja millaisia vaihtoehtoja on olemassa. — Entä se toinen puoli?

H i t a u s, asioiden kasautuminen lähelle määräaikaa ja sen aiheuttama stressi tulee ensimmäiseksi mieleen. Tekemättömiä asioita kertyy nopeasti koko joukko ja ne pompahtelevat tietoiseen mieleen satunnaisesti muistuttaen keskeneräisyydestään. Pompahtelu saattaa muodostua niin tiheäksi, että on vaikea saada ylipäätänsä mitään aikaan. On niin kiire, ettei ehdi tehdä mitään.

Roy Baumeisterin ja John Tierneyn kirja ”Tahdonvoima” antaa useita vinkkejä, kuinka tavaksi muodostuneesta lykkäämisestä voi päästä eroon. Tässäkin tarvitaan tahdonvoimaa, niinkuin yleensä puuhissa, joissa palkinto odottaa kauempana. Mitään ylivoimaista se ei kuitenkaan ole.

Kirjoittajat vertaavat tahdonvoimaa varastoon, jonka sisältö on rajallinen. Tätä sisältöä käytetään jatkuvasti moniin erilaisiin tarpeisiin, kuten rauhallisena pysymiseen ärsyttävissä tilanteissa tai houkutuksesta tai ehdotuksesta kieltäytymiseen. Täydennystä varastoon tuovat riittävä uni ja hyvä ravinto. Vankat perusedellytykset tarpeettomasta lykkäämisestä luopumiseen voi siis luoda nukkumalla riittävästi ja huolehtimalla tasaisesta aivojen energiatasosta syömällä terveellisesti.

Sitten ne varsinaiset lykkäämisen estämisen työkalut:

*** Tavoitteet ja tehtävälista ***

Jos odotit jotain vielä mullistavampaa ja hienompaa, jatka silti lukemista, koska hienous löytyy näihin liittyvistä yksinkertaisista ideoista. Lienee selvää, että pidemmän tähtäyksen tavoitteet antavat elämälle suuntaa, mutta ne kannattaa myös purkaa välitavoitteiksi, esimerkiksi kuukausittaisiksi tavoitteiksi. Näiden pohjalta on helppo määritellä tärkeimmät tavoitteet aina seuraavalle viikolle. Tämä ei tarkoita mitään minuuttiaikataulua, vaan esimerkiksi viikon aikana tehtävien kolmen tärkeimmän asian määrittelemistä. Silloin säilyy välttämätön joustavuus, eivätkä ennakoimattomat asiat romuta koko hienoutta.

Tehtävälistan tärkein ominaisuus on oman luottamuksen aikaansaaminen siihen, että kaikki tarpeelliset asiat tulevat hoidettua, myös ne arkisemmat jutut. Silloin alitajunta huojentuneena luopuu ponnauttamasta näitä asioita jatkuvasti tietoiseen mieleen. Nehän ovat kaikki listassa ja jokaiselle on määritelty kalenterista joku ajankohta (onhan?), jolloin ne hoidetaan kuntoon. Tärkeää on, että listassa näkyvät tarkat suoritettavat tehtävät. Silloin voi ajankohdan tullen heti kääriä hihat ylös ja käydä tehtävän kimppuun miettimättä minkä osasen siitä tekisi. Todella ikäville töille kannattaa asettaa myös suunnitteluvaiheessa selvä aikaraja. Tee tuota hommaa tuolloin puoli tuntia eteenpäin (mutta täysillä joka minuutti). Ja eräänä päivänä sekin urakka on sitten kokonaan hoidettu.

Tehtävälista ei poista ympäristössä olevia houkutuksia, joten niillekin kannattaa tehdä jotakin. Pöydän siivous saattaa auttaa, ainakin kaikki houkuttelevat lehdet piiloon. Voi myös kokeilla itsensä kanssa sellaista sopimusta, että jos ajankohtaan aiottu tehtävä ei syystä tai toisesta oikein suju, mitään muutakaan ei saa tehdä sille varatulla ajalla. Joko tehdään aiottua tehtävää tai ei mitään. Äänettömäksi kytkettyä puhelinta ei siis ruveta räpläämään eikä lukemaan viikon erikoistarjouksia puhumattakaan mistään tietokonepelistä. Jossain vaiheessa aiotun tehtävän jatkaminen todennäköisesti rupeaa tuntumaan paremmalta idealta kuin olla tekemättä mitään.

Alkuvaiheessa saattaa olla vaikeaa tehdä realistisia suunnitelmia pidemmälle aikavälille. Ei hätää. Onnistumisia voi tarkkailla ja päivittää pidemmälle meneviä suunnitelmia niiden mukaan, esimerkiksi kuukausittain. Onnistumisia on myös syytä juhlia. Jokaisesta tehdystä tehtävästä voi myöntää itselleen palkinnon (olkoon se vaikka se joku aiemmin vastustettu houkutus) ja suuremmista saavutuksista palkinto on tietysti isompi.

Lykkyvapaamman tulevaisuuden voi aloittaa… hmmm, aloitettaisiinko vaikka heti?