Palkitsemisen haaste

Iltasanomat otsikoi tiistaina 7.8.2018 räväkästi:

Palkitsemisen haaste

Uteliaana ostin numeron ja löysin sisäsivulta toteamuksen, ettei palkitseminen hyvästä koulutyöstä kannata. Siinä olikin kaikki palkitsemisesta. Oli hiukan huijattu olo ihan kivasti tehdystä muusta jutusta huolimatta.

Koulutöistä palkitsemista kannattaa pohtia vähän laajemmin. Kysymyshän on ulkoisesta motivaatiosta, eli palkkioita tarjoamalla ja maksamalla pyritään saamaan halutunlaisia tuloksia. Onko se oikein? Kannattaako se?

Ihanteellista olisi, jos työhön kuin työhön löytyisi sisäinen motivaatio, ts. tekemisestä itsestään ja sen aikaansaannoksista saisi sen voiman, millä jaksaa eteenpäin. Asioissa, missä innostus vauhdittaa etenemistä, palkitseminen voi olla haitallista. Palkittu voi kokea palkkion ulkoiseksi ohjaukseksi johonkin sellaiseen, mikä ei ole hänelle mieluista, ja innostus rupeaa hiipumaan.

Mitä sitten voi tehdä, kun havaitsee innostusta ja sisäistä motivaatiota ja tekisi mieli palkita siitä? Kannattaa hetki vielä miettiä, onko palkitseminen ollenkaan tarpeellista. Ja jos on, voiko sen toteuttaa siten, että siinä olisi mahdollisimman vähän ulkopuolisen ohjauksen tuntua.

Entä kun minkäänlaista innostusta ei ole havaittavissa eli sisäistä motivaatiota ei kertakaikkiaan löydy?

sitkeä kuunteleminen

Silloin voi auttaa etsimään sisäistettyä motivaatiota, eli kiinnostusta hiukan ikävämpään asiaan sen takia, että se palvelee jotain isompaa, lapselle tärkeää hienoa asiaa. Esimerkiksi kurjalta tuntuvia kouluaineita saattaa sietää paremmin, jos huomaa niiden hyvän hoitamisen lisäävän valinnan mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Yhteinen tulevaisuuden pohdinta lapsen kanssa saattaa olla ihan riittävä motivaattori tähän.

Jos motivaatio on edelleen kateissa, voi mennä vieläkin enemmän ulkoisen motivaation suuntaan. Tällöin kannattaa muistaa, että palkkioilla yleensä saadaan korkeintaan sitä, mistä palkitaan. Ovatko silloin arvosanat se tärkein juttu? Arvosanathan mittaavat kokeissa ja näytöissä onnistumista, eivät välttämättä edes osaamista. Lisäksi, jos koetulokset ovat huonoja, ajattelu voi synkistyä tarpeettomasti. Luvattu palkkio ei kannustakaan enää yrittämään vaan pikemminkin lannistaa. Mieleen saattaa tulla peräti jokin kepulikonsti. Arvosanojen sijasta voi seurata yrittämistä, itsensä likoonlaittamista ja tekemistä, ja palkita sitten niiden perusteella.

Olenko sitten samaa mieltä tuon Iltasanomien otsikon kanssa? Olen nähnyt niin paljon erilaisia vanhempia, lapsia, perheitä ja tilanteita, että vastaan kyllä ja ei. Siinä mielessä kyllä, etten arvosanoista palkitsemista koskaan lähtisi ensimmäisenä kokeilemaan.

Lisää motivaatiosta:
Deci, E. L. (1995). Why we do what we do. Understanding Self-Motivation. Penguin books.
Jäntti, L. & Hirvonen, K. (2016). Murkkumotivaation avaimet. Educons.
Martela, F. (2015). Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. Gummerus.

Opi tukemaan opiskelumotivaatiota

Asetatko ehtoja?

Professori Edward Deci kertoo kirjassaan ”Why we do what we do. Understanding Self-Motivation” (1995) mielenkiintoisesta kokeesta. Hän halusi tutkia, mitä ihmisten innostukselle tai sisäiselle motivaatiolle tapahtuu, kun he rupeavat saamaan palkkiota työstä, jota aiemmin tekivät puhtaasta mielenkiinnosta. Hän huomasi, että opiskelijoiden suosiossa oli palikkapeli, jossa tehtiin eri muotoisista palikoista hahmoja kuvien mukaan. Opiskelijoita innosti erityisesti onnistumisen tunne, kun pystyi rakentamaan vaativan muotoisista palikoista täsmälleen kuvan mukaisen hahmon.

Deci kokosi kaksi ryhmää opiskelijoita ja antoi kaikille tehtäväksi tehdä palikkapelin kuvioita puolen tunnin ajan. Toiselle ryhmälle maksettiin jokaisesta kuviosta pieni korvaus ja toinen teki kuvioita ilman korvausta. Kun puoli tuntia oli kulunut, kokeen pitäjä poistui huoneesta, mutta ryhmiä tarkkailtiin. Osoittautui, että palkittu ryhmä lopetti kuvioiden rakentamisen, kun palkkioiden antaminen loppui, mutta toinen ryhmä jatkoi edelleen kiinnostuneena yhä vaikeampien tehtävien tekemistä.

Ehtojen asettaminen

Halu tekemiseen, josta aiemmin oltiin innostuneita, näytti pysyvän ennallaan palkkiota maksettaessa, mutta katoavan, kun palkkion maksaminen loppui. Palkkio näytti muuttavan innostavan aktiviteetin jonkinlaiseksi ulkoa kontrolloiduksi tekemiseksi ja hävitti alkuperäisen luontaisen motivaation.

Palkitseminen saattaa monessa tilanteessa tuntua helpolta ja hyvältä motivointikeinolta. Se näyttää tehtyjen tutkimuksien valossa olevan kuitenkin vaativa taitolaji. Pahimmillaan se voi tappaa olemassa olevan sisäisen motivaation.

Tiukkasanainen Alfie Kohn varoittaakin kirjassaan ”Unconditional Parenting” (2005): ”Kun annamme lahjoja, niihin ei saisi liittyä mitään ehtoja. Lahjoja ei saisi ikinä antaa palkkioksi hyvästä käytöksestä tai hyvistä arvosanoista tai jostakin muusta asiasta.” Ja ”haitallisin kehumisen muoto on sellainen, jolla pyritään vahvistamaan sitä, mitä lapsi on tekemässä. Kehumisen tulisi olla spontaani ilon ilmaus jostakin, mitä lapsi on tehnyt ilman aikomusta vahvistaa jotakin käyttäytymistä.” Palkkioon sisältyvä ehto on ulkoa tuleva ohjaus, mikä helposti heikentää palkittavan kokemusta vapaaehtoisesta toiminnasta ja sitä kautta vähentää sisäistä motivaatiota.

Myös ulkoisilla motivaatiokeinoilla on paikkansa, vaikka Kohn tiukkana ehdollisuuden vastustajana saattaa olla asiasta eri mieltä. Oppimiseen liittyvissä asioissa kuitenkin edellytysten luominen sisäisen motivaation syntymiselle ja säilymiselle on enemmän kuin hyödyllistä.

Kuinka sitten kannattaisi toimia, kun ajatus palkitsemisesta tulee mieleen ja halutaan säilyttää olemassa oleva sisäinen motivaatio? Yksi mahdollisuus on pohtia:

  • onko palkitseminen todella tarpeen
  • jos on, kuinka siitä voisi tehdä mahdollisimman vähän ehdollisen

Amerikassa erilaiset puskuriin kiinnitettävät tarrat ovat yleisiä. Äiti, jonka lapsi valittiin ”kuukauden opiskelijaksi”, sai koululta puskuritarran ”Olen ylpeä lapsestani, joka valittiin kuukauden opiskelijaksi”. Kotiin tultuaan hän haki välittömästi sakset ja leikkasi loppuosan pois. Puskuriin kiinnitettäväksi siis jäi:

”Olen ylpeä lapsestani.”

Entä Sofi?

Ehtojen asettaminen

Häntäkin rupesi vaivaamaan ajatus ylpeytensä ehdollisuudesta. Niinpä Facebook-viesti sai uuden muodon:

Sofin viesti

Olikohan hän hieman yliherkkä ehdollisuudelle? Tai oliko sittenkään?