Kilpailevat houkutukset

Nykymaailma on tulvillaan houkutuksia, jotka kilpailevat kouluasioiden kanssa. Esimerkiksi monet pelit ja sosiaalinen media on tehty niin koukuttaviksi ja nopeasti palkitseviksi, että ne saattavat ruveta hallitsemaan elämää kohtuuttomasti. Ei mikään ihme, sillä niitä suunnittelemassa on kokonainen motivaatiopsykologien armeija. Vanhemmalla on kuitenkin puolellaan lapsensa motivaation tuntemus – tai ainakin mahdollisuus oppia se tuntemaan. Myös perinteisemmät houkutukset, kaverit ja harrastukset, ovat vahvasti vaikuttamassa ajankäyttöön.

Houkutusten hallinta

Tilanne saattaa olla sillä tavalla kummallinen, että lapsi tai nuori tietää hyvin, kuinka kannattaisi toimia, mutta ei kuitenkaan saa toimituksi niin. Käyttäytymisen muuttamiseen voi olla jopa selvä suunnitelma, joka on tehty hyvässä yhteisymmärryksessä vanhempien kanssa, mutta jossain vaiheessa hyvä aie ikäänkuin lipsahtaa sivuraiteelle. Tällöin seuraavien asioiden huomaaminen helpottaa ja auttaa eteenpäin kohti ratkaisua:

  • aivoissamme olevat erilaiset mallit, peukalosäännöt, tavat ja tottumukset hallitsevat jopa 95% käytöksestämme. Tätä kutsutaan usein ”selkäytimellä” toimimiseksi tai rutiiniksi. Tuo ”autopilotti” helpottaa elämäämme, koska ei tarvitse aina erikseen miettiä, kuinka jokin arjen asia hoidetaan ja tietoinen mieli mieli voi keskittyä uusien ja vielä vaikeiden asioiden oppimiseen. Haittapuolena tässä on, että ”autopilottia” tulee usein käyttäneeksi myös sellaisissa tilanteissa, mihin se ei sovi ja mikä vaatisi perusteellisempaa ajattelua. Se myös vahvana käyttäytymisen ohjaajana saattaa kaapata vallan hyvältä muutokselta milloin tahansa.
  • muutos käyttäytymiseen merkitsee jostain totutusta mallista luopumista. Vanha malli voi kuitenkin olla aivoissamme ”johdotettuna” niin vahvoilla ”johtimilla”, että se tämän tästä uhkaa jyrätä suunnittelemamme järkevän muutoksen.
  • repsahduksia, epäonnistumisia muutoksessa, tapahtuu väistämättä, niitä tuskin kukaan voi välttää. Se kannattaa nähdä lapsen tekemän muutoksen suunnittelun keskeneräisyytenä, ei lapsen epäonnistumisena. Kyseessä voi ajatella olevan pienten parannusten avulla etenevä ”tuunausprosessi”, jossa edetään jatkuvan kokeilemisen ja parantamisen tietä. Saatetaan kokeilla esimerkiksi pelikonsolin säilyttämistä vähän hankalissa, erilaisissa tärkeitä asioita mieleen tuovissa paikoissa.
  • suunnitelman tulee olla sopusoinnussa lapsen minäkäsityksen kanssa. Vanhempien mielestä hyvä ja heille toimiva suunnitelma saattaa olla täysin toimimaton lapselle.
  • hyväkään suunnitelma ei toimi ikuisesti, koska kaikki muuttuu jatkuvasti.
  • tahdonvoima ja päätöksentekokyky ovat rajallisia resursseja ja väsyvät päivän mittaan. Tehty suunnitelma saattaa vaatia kohtuuttomia voimavaroja lapselta.
  • empatiaa ja myötätuntoa tarvitaan paljon

Näiden asioiden huomioiminen antaa hyvän pohjan käyttäytymisen muutoksen suunnittelulle kestävällä tavalla.

Ylläoleva teksti on ote Educonsin ”Lykkäämisestä tekemiseen” -verkkomateriaalista, jota pieni pilottiryhmä parhaillaan testaa. Se syventää samannimisen sarjakuvatarinan oppeja tekemiseen kannustamisesta ja johdattelee suunnittelemaan käyttäytymisen muutosta kestävällä tavalla.

Kannusta tekemiseen!

Mitä sinulle kuuluu?

Aika yksinkertainen kysymys. Kulunutkin, voisi joku sanoa. Se ei kuitenkaan ole hassumpi tapa aloittaa tapaaminen, kohtasipa lapsen tai aikuisen.

Silloin, kun tuo kysymys ei ole pelkkä kohtelias muodollisuus, se heijastaa aitoa lämpöä ja välittämistä. Se antaa toiselle mahdollisuuden olla juuri se itsensä, mikä sillä hetkellä on ja hän voi kertoa juuri siitä asiasta, mikä sillä hetkellä on mielessä.

Kysymykseen voi saada monenlaisia vastauksia. Uupunut ihminen saattaa puhjeta itkuun. Joku voi vetäytyä taaksepäin pelätessään tilannetta, mihin rehellinen vastaus saattaisi johtaa. Joku toinen saattaa näyttää suunnattoman kiitolliselta.

Läsnäolo

Filosofi Martin Buber kuvaa sanaparia Minä – Sinä suhteena, joka vaatii molemminpuolisuutta. Se ei havainnoi, luokittele eikä analysoi, vaan siinä syntyy kahden ihmisen välille oma yhteinen todellisuus, jota ei voi selittää. On kaksi ihmistä ja yhteys heidän välillään. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Juuri se käsillä oleva hetki tuo ne ajatukset, kuinka edetä. Saa vain olla ja molemmin puolin tuntea toisen läsnäolon.

Olisi hienoa, jos pystyisimme tarvittaessa antamaan hyväksyvästi tilaa myös epätoivolle ja lohduttomuudelle, emmekä pyrkisi väkisin lohduttamaan niitä heti pois. Tukisimme toisen oikeutta tuntea juuri niitä tuntemuksia, joita hän tuntee. Auttaisimme häntä kohtaamaan itsensä ihmisenä kaikkine puolineen. Pystyisimme voittamaan pelkomme, menemään tilanteeseen kokonaisena itsenämme ja luottamaan yhdessäolemisen voiman tuottamiin ratkaisuihin.

Jotta ihminen voi tulla Minäksi, tarvitaan Sinää, sanoo Buber. Yksi kysymys saattaa avata siihen mahdollisuuden:

Mitä sinulle kuuluu?

Artikkeli on ystävänpäivän kunniaksi uusinta reilun kahden vuoden takaa.

Anna tehdä itse

Meillä vanhemmilla on taipumus tehdä asioita lastemme puolesta. Lähtiessämme sille tielle opimme hiljalleen tekemään heille kuuluvia asioita yhä paremmin ja tehokkaammin. Ja mitä sujuvammin opimme niitä itse tekemään, sitä harvemmin maltamme katsoa lastemme ponnistelua niiden parissa. ”Annahan tänne, niin minä näytän” saattaa lipsahtaa yhä useammin.

Näin – hyvää tarkoittaen – tulemme tyrkyttäneeksi lapselle itse oppimamme mallin, joka ei ehkä ole hänelle paras mahdollinen ja jonka perusidea saattaa jäädä hänelle hämäräksi. Se ei linkity hänen aikaisempaan osaamiseensa, vaan jää irralliseksi keinoksi, jota hän ehkä osaa käyttää vain täsmälleen samanlaisessa tilanteessa. Saatamme myös  vahvalla puuttumisella tappaa orastamassa olevan sisäisen motivaation kyseessä olevaan asiaan.

Anna tehdä itse
Kuva kirjasta Jäntti & Hirvonen (2017) Murkkumotivaation avaimet

Toinen vaihtoehto on yrittää ymmärtää lapsen tapaa ajatella asiasta. Neuvomisen sijasta voikin kysyä ja kuunnella. Kysymyksillä voi ohjata huomaamaan olennaisia asioita, jotka sitten auttavat lasta itse oivaltamaan vaihtoehtoisia tapoja edetä. Yhdessä voi myös pohtia, mihin suurempaan juttuun käsillä oleva asia liittyy, miksi sen oppiminen voi olla hyödyllistä ja mikä voisi olla juuri sillä hetkellä hänelle itselleen sopiva oppimistavoite siinä.

Ei ihan helppoa, mutta palkitsevaa onnistuessaan. Alkaa näkyä motivaatiota oppimiseen. Lapselle löytyy oma, hänelle sopiva tapa edetä, ja vanhemmat huomaavat yllättäen voivansa vähän höllätä huolehtimisesta.

Kuinka sitten tällaiseksi kuuntelevaksi ja kyseleväksi ihmevanhemmaksi tullaan? Tässä muutama vinkki maaperän muokkaamiseen kysymyksille otolliseksi:

  • erityisesti murrosikäisen lapsen kanssa, juttele hänelle silloin, kun hänellä on siihen halua (ei siis ainoastaan silloin, kun sinä haluat jutella)
  • muistelkaa joskus hienoja hetkiä, joissa lapsesi on erityisesti kunnostautunut. Ne auttavat teitä molempia tulemaan tietoisiksi hänen vahvuuksistaan. Niistä jutteleminen luo myönteistä ilmapiiriä ja madaltaa hänen kynnystään tulla juttelemaan muissakin asioissa.
  • hyväksy tunteet, joita lapsi kertoo tuntevansa. Se avaa reitin eteenpäin, koska silloin hän rupeaa paremmin luottamaan tulevansa ymmärretyksi. Kellään ei ole ”vääriä” tunteita ja saattaa olla äärimmäisen helpottavaa kuulla tunteensa tulevan tunnistetuksi, hyväksytyksi ja saada siihen myötätuntoa.

Kysymyksinä avoimet kysymykset toimivat parhaiten, esimerkiksi:

  • Kertoisitko siitä vähän vielä lisää?
  • Mitä olet jo tehnyt?
  • Missä asioissa olet jo päässyt eteenpäin?
  • Miten ajattelit edetä? Mitä eri reittejä olisi?
  • Mihin isompaan asiaan se liittyy?
  • Mitä kaverit tekisivät samassa tilanteessa?
  • Mitä joku asian osaava sanoisi?
  • Mitä siitä löytyy netistä?
  • Mikä olisi ensimmäinen askel oikeaan suuntaan?

Ehkä jo huomasitkin, kuuntelemisen ja kysymisen voima toimii myös aikuisten kesken. Vaikkapa työkaveria voi auttaa eteenpäin samalla tavalla.

Kannattaisiko kokeilla?

Minä itse!

Muistatko vielä ne kerrat, kun kiukustuneena tiuskaisit äidillesi tai isällesi nuo kaksi sanaa? Sydänjuuria myöten loukattuna potkaisit juuri puetut kengät toiselle puolelle eteistä, riisuit vielä sukatkin jalasta ja heitit ne perään. Kuulit ehkä vierestäsi syvän huokauksen ja näit kelloa katsovan aikuisen. Osasit jo pukea, mutta vanhempiesi mielestä se kesti ikuisuuden.

Entä nyt aikuisena, kun kukaan ei ole enää yrittämässä pukea sinua? Muistatko vielä, miltä se tuntui?

Me aikuiset emme taida muistaa päätellen siitä, kuinka paljon asioita teemme lastemme puolesta. Kouluikäisten lasten kohdalla näkyy myös halu saada lapsi tekemään asioita samalla tavalla kuin me itse olemme tottuneet tekemään.

Tällöin unohtuu ainakin kolme asiaa:

  • ympäristö ei ole enää ollenkaan samanlainen kuin omassa lapsuudessamme
  • lapsen asiantuntemus jää kokonaan hyödyntämättä
  • lapsen oma-aloitteisuus ja motivaatio voivat tyystin lopahtaa

Mikä sitten neuvoksi?

Lapsilla, jopa murrosikäisillä, on todistettavasti havaittu älyllistä toimintaa. Mitäpä jos neuvomisen ja puolesta tekemisen sijaan rupeaisimmekin kysymään heiltä enemmän, kuinka he asian näkevät ja kuinka sen tekisivät. Ei se tarkoita vanhemman vastuusta eikä rajoista luopumista, vaan asiaa lähellä olevien aivojen käynnistämistä ja ottamista mukaan pohdintaan.

lapsen kuunteleminen

Aikuiset, jotka tekevät näin, kertovat usein hämmästyttävistä oivalluksista, mitä ovat saaneet. Uusia näkökulmia ja tapoja ajatella asioista on löytynyt tai vähintäänkin on opittu ymmärtämään lapsen tapaa ajatella. Kysymyksillä on sitten tarkennettu asiaa ja saatu lapsi näkemään oman ajattelunsa vahvuuksia ja heikkouksia.

Keinoista päästä tällaiseen valmentavaan kasvatusotteeseen kertoo uutuuskirjamme Murkkumotivaation avaimet. Siinä havainnollistetaan erilaisia arkisia perheen tilanteita sarjakuvan avulla ja kerrotaan ratkaisuista, joihin nämä vanhemmat päätyvät. Mukana olevista harjoituksista saa vinkkejä, kuinka voi itse vanhempana kehittyä lasten oma-aloitteisuuden ja oppimismotivaation tukemisessa.

Tilaamalla kirjan ennakkoon helpotat viimeistelytyömme rahoitusta ja säästät itse postitusmaksun. Annat myös meille tärkeää henkistä tukea, että pääsemme maaliin.

Murkkumotivaation avaimet -lisätietoa ja ennakkotilaaminen tästä

Anna siis lapsen (ja meidänkin) tehdä itse! Se on yksi kirjassa esitellyistä motivaation avaimista.

Mitä sinulle kuuluu?

Aika yksinkertainen kysymys. Kulunutkin, voisi joku sanoa. Se ei kuitenkaan ole hassumpi tapa aloittaa tapaaminen, kohtasipa lapsen tai aikuisen.

Silloin, kun tuo kysymys ei ole pelkkä kohtelias muodollisuus, se heijastaa aitoa lämpöä ja välittämistä. Se antaa toiselle mahdollisuuden olla juuri se itsensä, mikä sillä hetkellä on ja hän voi kertoa juuri siitä asiasta, mikä sillä hetkellä on mielessä.

Kysymykseen voi saada monenlaisia vastauksia. Uupunut ihminen saattaa puhjeta itkuun. Joku voi vetäytyä taaksepäin pelätessään tilannetta, mihin rehellinen vastaus saattaisi johtaa. Joku toinen saattaa näyttää suunnattoman kiitolliselta.

Läsnäolo

Filosofi Martin Buber kuvaa sanaparia Minä – Sinä suhteena, joka vaatii molemminpuolisuutta. Se ei havainnoi, luokittele eikä analysoi, vaan siinä syntyy kahden ihmisen välille oma yhteinen todellisuus, jota ei voi selittää. On kaksi ihmistä ja yhteys heidän välillään. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Juuri se käsillä oleva hetki tuo ne ajatukset, kuinka edetä. Saa vain olla ja molemmin puolin tuntea toisen läsnäolon.

Olisi hienoa, jos pystyisimme tarvittaessa antamaan hyväksyvästi tilaa myös epätoivolle ja lohduttomuudelle, emmekä pyrkisi väkisin lohduttamaan niitä heti pois. Tukisimme toisen oikeutta tuntea juuri niitä tuntemuksia, joita hän tuntee. Auttaisimme häntä kohtaamaan itsensä ihmisenä kaikkine puolineen. Pystyisimme voittamaan pelkomme, menemään tilanteeseen kokonaisena itsenämme ja luottamaan yhdessäolemisen voiman tuottamiin ratkaisuihin.

Jotta ihminen voi tulla Minäksi, tarvitaan Sinää, sanoo Buber. Yksi kysymys saattaa avata siihen mahdollisuuden:

Mitä sinulle kuuluu?