Itsesäätelyn tärkeä taito

Lapsuudessa osoitettu itsesäätelyn taito näyttää ennustavan jopa älykkyysosamäärää paremmin tulevaa opiskelumenestystä (Baumeister & Tierney, 2011). Itsesäätelyn taitoa voi kuvata myös itsehillinnällä ja tahdonvoimalla: se auttaa suuntaamaan omaa toimintaa ennalta ajateltujen tavoitteiden mukaisesti huolimatta erilaisista ympärillä olevista houkutuksista. Se auttaa kestämään kipua, painetta ja pettymyksiä, hillitsemään suuttumusta ja käsittelemään hankalia tunteita. Hyödyllinen taito siis jokaiselle ihmiselle.

Joskus lapset hämmästyttävät meidät vanhemmat, kun saavat rauhassa pohtia järkevää tapaa toimia:

Itsesäätely
(Kirjasta Jäntti & Hirvonen (2016) Murkkumotivaation avaimet)

Mutta mistä Tatu (kuvassa) on tuon kyvyn saanut? Mitä hänelle on tapahtunut ja mitä on tehtävissä, jos tuollaista kykyä ei lainkaan rupea näkymään? Kuinka voimme vanhempina parhaiten tukea itsesäätelykyvyn kehittymistä?

Mennään hetkeksi varhaisempaan lapsuuteen, jossa vanhemmat tyypillisesti ohjaavat lasta huomattavasti vahvemmin kuin esimerkiksi murrosiässä. Keijo Tahkokallio sanoo kirjassaan Uskalla olla lapsellesi aikuinen: ”Kun opetamme lasta odottamaan vuoroaan, siirtämään saatavilla olevaa mielihyvää tuonnemmaksi, korjaamaan jälkensä, menemään ajoissa nukkumaan, hillitsemään suuttumustaan ja monia muita samankaltaisia asioita, lapsi joutuu konkreettisesti tekemisiin stressireaktionsa kanssa. Opettamisen onnistuminen edellyttää tukea aikuiselta, joka osaa epäröimättä asettaa nämä reunaehdot ja kannustaa lasta sietämään tehtävien nostattamat tunteet. Välttämätön edellytys tälle on, että aikuinen itse kestää lapsen tunteet ja myös syytökset, joita hän saa kuulla.” Aikuisen käyttäytyminen aiheuttaa lapselle erilaisia tunteita ja sopeuttaa häntä sillä tavoin ympäristöön ja siinä vallitsevaan kulttuuriin. Jos yritämme toimia aina lapsen tahdon mukaisesti, hänen sosiaaliset taitonsa eivät kehity. Tarvitaan myös sopivassa määrin sopeutumisesta aiheutuvaa stressiä, jotta itsesäätelyn kehittymisessä päästään alkuun.

Entä kouluiässä, kuinka itsesäätelyn taidon kehittymisen voisi silloin parhaiten varmistaa? Lotta Uusitalo-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen toteavat kirjassaan Huomaa hyvä!, että itsesäätely on enemmän kuin tottelevaisuus tai sääntöjen noudattaminen. He sanovat: ”Itsesäätely määrää oppijan kyvyn asettaa tavoitteita, arvioida omaa suoriutumistaan tehtävistä ja valita eri oppimistilanteisiin sopivia oppimisen strategioita.” Itsesäätelyn avulla voi myös ohjata mitä tekee, mitä sanoja suusta tulee ja miten toimii tunnekuohuissa. He antavat mm. seuraavia vinkkejä itsesäätelyn parantamiseen:

  • pysähtykää miettimään tunteita ja harjoitelkaa nimeämään niitä
  • huolehtikaa, että opiskeluun ja kotitehtävien tekoon tarkoitettu tila on vapaa tekijöistä, jotka kaappaavat huomion (vrt. Tatu kuvassa)
  • katsokaa, että taukoja on sopivasti, eikä lapsella ole nälkä tai jano
  • harjoitelkaa tekniikoita, joilla voi rauhoittaa ja tyynnyttää itseään ja saada siten voimaa
  • jutelkaa välillä itsesäätelyn kokemuksista

Varttuneemmat kouluikäiset ja aikuiset voivat saada hyviä vinkkejä Frank Martelan kirjasta Tahdonvoiman käyttöohje. Siinä esitettyjen 17 kysymyksen avulla pystyy löytämään työkaluja erilaisiin tahdonvoiman haasteisiin. Yksi suosikeistani on ”Valitse taistelusi”. Siinä Martela kehottaa valitsemaan ne päätökset ja kieltäymykset, jotka ovat oikeasti merkittäviä. Hän muistuttaa, että tahdonvoiman ”lihas” kasvaa harjoitellessa, mutta rasittuu käytössä. Sitä pitää siis harjoittaa, mutta varoa kuormittamasta liikaa. Parasta tietysti olisi, jos tavoitteista pystyisi tekemään niin kiinnostavia, ettei niihin tahdonvoimaa erityisemmin tarvitsisi käyttää. Siksi kaikki keinot motivaation kehittymiseen ja tukemiseen ovat hyödyllisiä.

Epäilemättä geenitkin vaikuttavat itsesäätelytaitojen kehittymiseen. Siitä huolimatta voimme onneksi auttaa ja tukea paljon. Mitä aikaisemmin tämän tuen huomaamme aloittaa, sitä nopeammin kehittymistä tapahtuu, joskin aivojen luonnolliset kehittymisen vaiheet asettavat omat rajoituksensa. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä ruveta parantamaan kykyä itsesäätelyyn.

Lisää aiheesta:

Baumeister, R.F. & Tierney, J. (2011). Tahdonvoima.
Martela, F. (2013). Tahdonvoiman käyttöohje.
Tahkokallio, K. (2018). Uskalla olla lapsellesi aikuinen.
Uusitalo-Malmivaara, L. & Vuorinen, K. (2016). Huomaa hyvä!

Opi tukemaan opiskelumotivaatiota

Mitä ajattelet?

Sami sai kokeesta viitosen. Hänen äitinsä uskoo vahvasti, että Sami pystyy kyllä, kun yrittää. Siksi äidin ajatukset ohjautuvat automaattisesti miettimään, kuinka Sami on aikaisemmin onnistunut ja kuinka hän silloin toimi. Jos äidillä olisi uskomus, että Sami ei pärjää koulussa, hänen ajatuksensa ohjautuisivat helposti löytämään aikaisempia epäonnistumisia vahvistamaan alkuperäistä uskomusta. Nämä ovat tilanteita, joista voi helposti käynnistyä joko positiivinen tai negatiivinen kierre. Tietyn suuntainen uskomus ohjaa havaintojamme etsimään lisävahvistusta tälle uskomukselle.

Kirjassa Murkkumotivaation avaimet Ripa toteaa kakkosluvun alussa: ”Mitä ajattelet lapsestasi ja itsestäsi, näkyy käytöksessäsi tavalla, jota on vaikea itse huomata.”

Mieti mitä ajattelet

Ajatuksilla on merkitystä. Ne saavat aikaan erilaisia tunteita ja näkyvät omassa käyttäytymisessämme. Vaikutuksia voi kokeilla tarkkailemalla ajatuksia ja niiden herättämiä tunteita. Jos joku ei oikein tunnu hyvältä, tiedosta, kuinka siitä asiasta ajattelet. Jos pystyt rauhoittumaan hetkeksi, voit pohtia vaihtoehtoisia tapoja ajatella asiasta. Näistä vaihtoehdoista saattaa joku olla aivan yhtä totta kuin alkuperäinen ajatus, mutta ohjaa käyttäytymistäsi rakentavampaan suuntaan.

”Nuoret, kuten lapsetkin, tarvitsevat sitä, että heistä pidetään. Jos nuorista ei pidetä, voidaan unohtaa vaatimukset siitä, että he käyttäytyisivät hyvin. Pitäminen ei vielä riitä, mutta se on ehdoton edellytys nuorten kehitykselle.” (Aalberg & Siimes: Lapsesta aikuiseksi)

Asioilla on useita puolia, ei ole vain yhtä totuutta. Voimme valita, minkälaisia puolia näemme ja antaa sitten niiden heijastua käytökseemme. Saatamme jopa pystyä käynnistämään positiivisia kierteitä uskomalla ensin hyvää ja katsomalla, kuinka havaintomme ohjautuu etsimään tätä uskomusta tukevia asioita. Se ei tarkoita negatiivisten asioiden muuttamista väkisin positiiviseksi, vaan vaihtoehtojen tutkimista ja harmaasävyjen lisäämistä mustavalkoiseen ajatteluun.

Toimintaamme ja ajatteluamme rajoittavia uskomuksia on hyödyllistä oppia tunnistamaan. Rajoittavasta uskomuksesta voi olla kysymys, kun huomaamme käyttävämme vahvaa yleistystä, esimerkiksi ”aina”, ”kaikki” tai ”ei koskaan”. Nuo ilmaisut voisi ottaa käyttöön hälytyskelloiksi, jotka kuullessamme älyämme ottaa käyttöön kyseenalaistuksen pelastustyökaluja, kysymällä esimerkiksi ”ainako”,” ihan kaikkiko”, ”eikö koskaan”. Itse kehitettyjä pakkoja ja kieltoja ”täytyy”, ”pitäisi”, ”en saa” kannattaa myös kyseenalaistaa. ”Miksi täytyy/pitäisi”, ”miksi en saa” tai ”jos se olisi mahdollista, kuinka se olisi”.

Lapsen ja nuoren käyttäytyminen näkyy meille omalla tavallaan. MEIDÄN valintamme on, mitä uskomme ja ajattelemme sen takana olevan. Vaihtoehtoja on enemmän kuin heti tulee mieleen. Ja annetaan mieluummin niiden positiivisempien uskomusten ruveta vahvistamaan itseään unohtamatta sitä, että myös rajoja tarvitaan.

Murkkumotivaation avaimet

Kumman ongelma?

Meille vanhemmille taitaa olla tyypillistä, että teemme kovasti asioita lastemme puolesta. Niin varmaan pitääkin – ainakin silloin, kun he ovat pieniä. Antaumuksellinen huolehtiminen saattaa kuitenkin jäädä päälle. Ja silloin lastemme mainiosta aivokapasiteetista jää suuri osa hyödyntämättä.

Aika tarkalleen vuosi sitten kirjoitin täällä blogissa samasta asiasta. Kannustin yrittämään ymmärtää lapsen/nuoren tapaa ajatella asioista. Neuvomisen sijasta kysymään ja kuuntelemaan. Kysymyksillä kun voi ohjata huomaamaan olennaisia asioita ja tuottamaan oivalluksia etenemisestä.

Ongelmatilanteissa se ei ole ihan helppoa, kuten Sampan ilme tuossa näyttää.

Ongelmanratkaisu

Näihinkin tilanteisiin löytyy kuitenkin toimivia ratkaisumalleja. Aloittaa voi vaikka kysymällä itseltään: Kumman ongelma? Jos ongelma on lapsen, liikkeelle kannattaa lähteä tunteiden hyväksymisen kautta. Tämä luo yhteyden ja mahdollistaa aktiivisen kuuntelemisen tyyliin ”oho, kerro vähän tarkemmin…”. Asiasta kertominen tunnetusti helpottaa ja auttaa myös lasta löytämään oman ratkaisun.

Jos ongelma on myös sinun, liikkeelle voi lähteä kuvaamalla lapsen käytös ilman arvostelua. Sitten kertomalla, kuinka se vaikuttaa omiin tunteisiin ja toimintaan. Jos tuon pystyy tekemään ilman tunnekuohuja ja arvostelua, saattaa avautua mahdollisuus yhteiseen ratkaisujen ideointiin, ”mistähän me löydettäis ratkaisu tähän…”. Ideoinnissa kumpikin saa tuottaa ideoita ilman arviointia ja lopuksi neuvotellaan ratkaisu.

Kuulostaako hankalalta? Ei hätää. Nämä ongelmanratkaisutavat on nyt saatavissa myös sarjakuvitettuna. 15 sarjakuvasivun ja yhden kaaviosivun avulla voi huomata, kuinka helposti ne voi ottaa osaksi omaa arkea. Vaikkapa tuosta alta klikkaamalla.

Ongelmanratkaisu

Mitä sinulle kuuluu?

Aika yksinkertainen kysymys. Kulunutkin, voisi joku sanoa. Se ei kuitenkaan ole hassumpi tapa aloittaa tapaaminen, kohtasipa lapsen tai aikuisen.

Silloin, kun tuo kysymys ei ole pelkkä kohtelias muodollisuus, se heijastaa aitoa lämpöä ja välittämistä. Se antaa toiselle mahdollisuuden olla juuri se itsensä, mikä sillä hetkellä on ja hän voi kertoa juuri siitä asiasta, mikä sillä hetkellä on mielessä.

Kysymykseen voi saada monenlaisia vastauksia. Uupunut ihminen saattaa puhjeta itkuun. Joku voi vetäytyä taaksepäin pelätessään tilannetta, mihin rehellinen vastaus saattaisi johtaa. Joku toinen saattaa näyttää suunnattoman kiitolliselta.

Läsnäolo

Filosofi Martin Buber kuvaa sanaparia Minä – Sinä suhteena, joka vaatii molemminpuolisuutta. Se ei havainnoi, luokittele eikä analysoi, vaan siinä syntyy kahden ihmisen välille oma yhteinen todellisuus, jota ei voi selittää. On kaksi ihmistä ja yhteys heidän välillään. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Juuri se käsillä oleva hetki tuo ne ajatukset, kuinka edetä. Saa vain olla ja molemmin puolin tuntea toisen läsnäolon.

Olisi hienoa, jos pystyisimme tarvittaessa antamaan hyväksyvästi tilaa myös epätoivolle ja lohduttomuudelle, emmekä pyrkisi väkisin lohduttamaan niitä heti pois. Tukisimme toisen oikeutta tuntea juuri niitä tuntemuksia, joita hän tuntee. Auttaisimme häntä kohtaamaan itsensä ihmisenä kaikkine puolineen. Pystyisimme voittamaan pelkomme, menemään tilanteeseen kokonaisena itsenämme ja luottamaan yhdessäolemisen voiman tuottamiin ratkaisuihin.

Jotta ihminen voi tulla Minäksi, tarvitaan Sinää, sanoo Buber. Yksi kysymys saattaa avata siihen mahdollisuuden:

Mitä sinulle kuuluu?

Artikkeli on ystävänpäivän kunniaksi uusinta reilun kahden vuoden takaa.

Sampan muistilista

… jatkoa edellisestä blogista

Sinä-puhe
© Katariina Hirvonen & Lauri Jäntti

Lähteitä kahdelle viimeisimmälle sarjakuvakokonaisuudelle: